Vierähti sit yli kuukausi viime kerrasta. Mulla on ollut jotenkin huono fiilis, ehkä vähän kaikesta. Epäonnistuin positiiviseen asenteen pitämisessä ja omassa treffihaasteessani. Eli mun säälittävä saldo on vaan ne yhdet tammikuun treffit. Päätin lopettaa sen 'pakko päästä treffeille'-jutun koska se enemmänkin vaan stressasi. Tottakai meen silti treffeille heti jos siihen tulee mahdollisuus. Loppukuusta olis yhdessä baarissa täällä sinkkuilta, yritän päästä sinne jos saan vapaata.
Mut kaikki on jotenki menny mönkään, en oo osannu pysyy päätöksissäni. Kavereiden näkeminenkin on vähentynyt, ja niille soittaminen. Luulen et sekin on paljon mun mielialasta kiinni kun tottakai mielummin jollekin juttelis mukavasti kun että valittais vaan kaikkee. Mä oon vaan sellanen kateellinen ja katkera, siitä pitäis päästä yli. Mut tulee itselle niin surkea olo jos kuulee vaikka kaverilta et sitä on nyt moni mies lähestyny, ja itse en koskaan tapaa sellasia missään. Mut toisaalta minkä sille voi. Jos toinen on kaunis ja toinen ei, tottakai hyvännäköinen saa ihmiset kiinnostumaan siitä. Mut kyllä se omaa mieltä kaivertaa että miks aina muut, miks en koskaan mä. Joskus suklaa auttaa hetkeksi vähän paremman mielen, ei aina. Mut kyllä mä sanoisin et suklaa on mun elämäni paras ystävä, siihen voi luottaa, ja se ei petä ja ainakin yrittää aina saada paremmalle mielelle.
Kumpihan on vaikeempaa; poikaystävän vai työpaikan saanti? Aina on vieressä joku kauniimpi ja ihanampi ja työpaikkaa hakee joku parempi kenellä on enemmän kokemusta. Aina valitaan joku muu kun mut.
Mä en oo koskaan ollu kenenkään ykkösvaihtoehto, tai varmaan edes sadas, tai tuhannes... Joten luulen, että mun täytyy odotella että kaikki on käyny ensin kaikki muut läpi ja olla se viimenen jämäpala sit jollekin. En vaan haluais olla kellekään mikään jämäpala, viimeinen vaihtoehto. Olis ihanaa olla ihan ykkösvalinta. Ei mikään lisäpalvelu tai oheistuote. Ei tässä tarviis naimisiin mennä, mut haluaisin olla jollekin ihan se päätuote.
Uskon, että se olis joku maailman paras fiilis, jos kelpais jollekin just sellasena kun on, ja että se toinen tosiaan oikeesti tykkää susta ja haluaakin olla just nimenomaan sun kanssa. Kaikkien pitäis saada joskus tuntee tolla tavalla olevan tärkee jollekin. Ja tottakai että itse kans tuntee samalla tavalla sitä toista kohtaa.
Kaikki aina kyllä sanoo että ihmiset lähestyy enemmän positiivisia joista näkee että pitää itsestään, kun itsesäälissä kieriviä surkimuksia. Totta se varmasti on. Mut mä tarviisin tähän piristymiseeni sen jonkun ihmisen. Ja sellaista ihmistä en ehkä tuu saamaan tällaisena. Eli joku oravanpyörä, vai miten tää nyt menee. Täällä netissä kirjoitellessani helposti puran tuntojani ja mietteitäni ehkä negatiivisen kuuloisella tavalla, mut se toimii mulle ehkä jonkin sortin terapiana. Olen kyllä kotoa poistuessani ihmisten ilmoilla yleensä iloinen ja mielestäni helposti lähestyttävä, hyvällä tuulella ja avoin, mutta en mä kyllä mitenkään päin pidä itsestäni. En esim. osaisi ottaa kehuja vastaan, kun tyrmäisin ne heti että en tosiaan ole, että mussahan on sitä ja sitä vikaa. En tiiä miten oppisin tykkäämään itsestäni ja hyväksymään itseni. Jos muka muut ei voi tykätä musta jos en ensin itse tykkää. Hirveen paljon saa kuulla kaikkee tollasta oikeestaan päivittäin, et miten teen kai kaiken väärin ja miten pitäis toimii ja miten olla. Kaikkee oon yrittänyt, joten jäänyt siihen et jospa olisin sit vaan oma itseni. Mä oon ollu (en tiiä oonko vieläkin) tyyliin pelkkä vitsi tälle kaupungille, ja on sanottu vaikka mitä. Joskus olin välittämättä niistä, mutta onhan ne kaikki silti jäänyt mieleen kummittelemaan ja satuttanut ja lopulta runnonut tän mun itsetunnon tosi alas, onkohan siitä hädintuskin hitustakaan jäljellä. Ei ihmiset sitä ajattele miten pahasti vain yksikin sana voi toiseen vaikuttaa, jos se kuulee samantyylistä sadoilta muilta. Kyllä ihmiset menee jossain vaiheessa rikki. Itse pyrin aina ajattelemaan kaikista muista ihmisistä vain hyvää, ja luulenkin että oon ihan liian kiltti, pitäis olla tuhmempi, ei kiltit pärjää.
Muut asiat mitkä on rasittavaa kuulla jatkuvasti, sinkkuna tai yksinhuoltajana, on sellasia kun:
- ite oot elämäntyylis valinnu (eli halunnu kai kolmen lapsen yksinhuoltajaks..?)
- kaikille on olemassa joku (mut entä jos ei oo!?!???)
- kyllä se sattuu kohdalle kun vähiten odotat (just joo, en odottanu moneen kymmeneen vuoteen eikä sillonkaan tullu vastaan. Kai mä nyt saan jo odottaa ja yrittää löytää jonkun, jos muuten melkein koko elämän oon ollu odottamatta)
- ei ne sun oven taakse kävele sua kotoa hakemaan (no luulinko mä niin??)
- itepä järjestit asias noin, ite oot lapses hommannu, niin ne hoidatkin....
Noissakin yleisissä neuvoissa ne on niin ristiriidassa keskenään, ei muka tuu etsimällä, mut ettei tulis etsimättä. Asiat menee tosi vaikeiks, kun mikään tapa toimii ei olis oikee.
Kyllä niissä on se totuuspuolikin, mutta kaikkee ei jaksa kuunnella joka hetki, ihan kun ei tietäis ne jo ja se että en tiiä oonko täs nyt jotenki väärässä, mut ei mun mielestä kenenkään kuuluis pärjätä täysin yksin kaikessa. Vaikka oliskin mulla yksin ne lapset, niin ei se kuulu normaalimaailmankuvaan ettei keltään vois saada apua niiden kans. Joku typerä olettamus että yksin pitäis jaksaa aina ja ikuisesti kun itse on tähän hommaan ajautunutkin. Tottakai mä tykkään ihan maailman eniten, ja nautinkin mun lasten seurasta yleensä, mut ei oo väärin haluta elämältä MYÖS jotain muuta kun pelkkää sitä. Harmi vaan kun ei sen asian kanssa auteta juurikaan. (sossujen avun hakemista, tukiperheasioita koskevia kommentteja en julkaise, niitäkin tulee ihan tarpeeks ja tiiän asiat)
Vaikka olis yksinhuoltaja, niin ei kenenkään kuulu pärjätä ihan yksin koko ajan. Siinä tulee vaan hulluks, ja ainakin on sinkku ikuisesti jos ei pääse käymään ihmisten ilmoilla tarpeeksi joskus ilman lapsia.
Ja varmasti monenkymmenen vuoden päästä jos huomaan etten oo vieläkään koskaan seurustellut, niin tuun olemaan kiitollinen siitä että sain lapset vaikkakin sitten tälleen yksin, koska muuten olisin jäänyt kokonaan ilman niitä.
Mä lupaan käsi sydämellä ja raamatulla etten tuu koskaan omille lapsilleni sanomaan mitään tollasia juttuja, maailman kamalinta lausetta: "itepä oot lapses hommannu". Aion auttaa lapsiani, ettei niille tuu yhtä vaikeeta kuin mulla. Vaikka toivottavasti niillä on kumppani vanhemmuudessa mukana, mut aion pyytämättä tarjota niille säännöllisesti kahden keskistä aikaa että hoidan sit mielelläni niiden lapsia. Että niistä tuntuu että saa edelleen olla omia itsejään eikä oo pelkkä äiti tai isä, mistä mulla nyt lähinnä on tuntunut tässä jo varmaan kymmenen vuotta.
Tästä pääseekin sellaseen aiheeseen kun hukkaan meneminen, mulla on nyt ollut tässä suuri hukkaan menemis-tunne, ja se ei oo kovin kivaa. Tosiaan tuntuu että oon itse mennyt hukkaan noin kymmenen vuotta, ja tää aika olis ollu ehkä sitä parasta aikaa just vaikka jollekin miehelle. Mä tässä oon koko ajan rupsahtanut ja mennyt pilalle, niin harmittaa et sillon kun olin vielä parempi niin kukaan ei päässyt hyötymään musta. Koko ajan oon ollut vaan yksin, kun joku olis voinut hyötyäkin mun seurasta ja läheisyydestä. Eikä sitä aikaa saa takas. Tää asia on varmaan jotenkin vaikee selittää ja ehkä sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin sellainen kuka tuntee itsekin menneensä 'hukkaan'. Vähän kamalaa ajatella että mun 'oma elämä' loppui 21-vuotiaana. Pitäis saada olla muutakin kun pelkkä äiti, ei mun hali- ja pusukiintiö pääse täyttymään lapsista, tarviis jonkun muunkin vielä. Toivotaan vielä et joskus voin istuu sohvalla oman mussun kainalossa ja katsoo my little ponya ja syödä suklaata. Kuvitelle tollanen ihana 'romanttinen' hetki :D
Ennen katselin paljon elokuvia, iltaisin yksin kun lapset saanut nukkumaan. Sellasta blondihömppää, just parasta viihdettä mun mielestä, aivot narikkaan tyyliin. Niin joku ilta aloin katsoo jotain ja se tuntu musta niin pahalta. Mä en enää pysty katsoo mitään (muuta kun salkkareita), missä ihmisillä on minkäänlaisia parisuhteita, missä ne saa pusuja ja olla toisen lähellä. Se tuntuu niin pahalta ja epäreilulta. Eli tästä voi ehkä päätellä että todellakin mulla olis jo aika ekan kerran elämässäni seurustelulle tai johonkin siihen suuntaan. Pitäis vaan oppii nauttii sinkkuudesta, mut kun oon ollu sinkku jo niin kauan, eli aina, niin se menee jo tosi vaikeeks nauttia siitä.
Btw, selibaattia tulee pian täyteen jo 3 ja puoli vuotta :(
