Henkisen kasvun vuosi

Tiedän, että taas on kulunut viime postauksesta aikaa. Mutta kirjottelen kun siltä tuntuu, enkä niin että pakko saada tekstiä aikaiseksi. Tässä on ollut lähiaikoina niin kaikenlaista, ja oikeesti musta tuntuu että oon tän vuoden aikana itse kasvanut ihmisenä tosi paljon. Uusien ajattelutapojen myötä.

Lapsistani 3v ja 6v (pitäis tänne muistaa laittaa joskus kuvat myös D:n viime synttärikakuista!) ovat molemmat oppineet ärrän melko hyvin. Jännää, kun jo keväällä kuulosti että nuoremmalla olis ärrä kohta tulossa hyvin, ja vanhemmalla siis vähän harvemmin se sujui sinne päin, niin luulin että pienempi oppii ennen isompaa sen, mutta aika samoihin aikoihin tää nyt tuli. B:n ärrä on kehittynyt parissa viikossa tosi paljon!
B:n synttärit oli äskettäin, juhlittiin niitä kahtena eri viikonloppuna, että (melkein) kaikki vieraat pääsi tulemaan,. Tällasia kakkuyritelmiä silloin tein. En oo kovin lahjakas kerman, tai sokerimassankaan, kanssa, ja toi yks yrittää olla pupu... Mutta ajatus on tärkein, ja pääasia että tyttö oli tyytyväinen :)

Eskarista ja koulusta on nyt syysloma. Pienin on edelleen mun kanssa kotona. Yhden päivän hän sai olla päiväkodissa, kun pääsin käymään hygieniaosaamiskorttikoulutuksen. Siitä luulisi olevan mulle hyötyä työnhaun kannalta. Olen ollut nyt vähän huono tässä, kun en ole vielä kysellyt työkokeilupaikkaa. Nyt lupaan hoitaa sen pian lähiviikkoina!!! Mutta tosiaan selitän tätä nyt tällä mun henkisen kasvun ajanjaksolla.

K:n isähän tuli kuvioihin vajaa pari kuukautta sitten. Pari kertaa ollaan tässä nähty, ihan vaan sitä isää. Ja isyyshän on nyt varmistunut netistä tilatun dna-testin avulla (kotitesti.fi). On kyllä niin helpottavaa saada varmuus tähän asiaan, eikä tarvitse enää stressata sen kanssa. Mutta hyvin siis kävi, just niinkuin pitikin. Ensi viikolla mennään Helsinkiin, niin tavataan myös sen perhe siellä. Mun lapset odottaa innoissaan etenkin K:n pikkuveljen tapaamista. Se on suunnilleen puoli vuotta mun nuorinta vanhempi. Mä nyt yleensä tykkään aina kaikista lapsista, ja mun lapsetkin tykkää pikkuisista (ellei D:lla ole sellanen huono päivä), niin luulisin että kaikki menee hyvin muutenkin. Tottakai etenkin K odottaa myös isänsä tapaamista. Mä toivon, että tää tutustuminen edistyis nyt hyvin jatkossa. Tosiaan vielähän ei oikeesta voida sanoa edes tuntevamme koko henkilöä. Mutta avoimin mielin tähän juttuun nyt ainakin lähdetään mukaan.

B on nyt taas kysellyt enemmän että miksei hänellä ole iskää. Ja mä kun olen nyt itsekin henkisesti kasvanut, ja oon sit tietenkin tosi fiksu ja järkevä ja vastuullinen (ja kaikki mahdolliset ylistyssanat :D ), niin oon tässä oikeesti ajatellut (ja laittanut ajatusta jo liikkeellekin), että alan selvitellä myös tyttöjen isäasioita. Tässä tietysti kestää vielä ja pitää selvitellä asioita, mutta pikkuhiljaa, jos vaan vastaanotto sieltä toisesta päästä olis asiaan ok. Haluun jotenkin tietää myös näiden juurista. Ennenhän mä en ajatellut asiaa ollenkaan näin pitkälle. Mutta en pysty ajattelevani vaatia heiltä yhtään mitään, edes tapaamista, koska haluan että asiat menee vapaaehtoisesti, muuten ne ei varmasti sujuisi. Jos mä saisin ne kerran tapaamaan, ja niitä ei kiinnostaisikaan, ja koko juttu jäisi siihen, niin siitä tulisi vaan paha mieli. Että sillon on parempi ettei ollenkaan tapaakaan. Mutta, jotta tietäisin jotain mitä voisin sit joskus lapsillenikin kertoa. Mutta jos heitä oikeesti kiinnostaa tutustua, niin annan siihen mahdollisuuden. Mutta siis todellakin heidän pitää olla aivan varmoja sitten.

Mä oon taas blondi. Tai no onhan tässä vaikka mitä väriä, sinistä jäi toiselle puolelle :D ehkä näyttää myös vähän vihertävältä ja lilaltakin. Mutta musta se on ihan jees, eipähän oo ihan perustylsätavis. Mun olemukseen sopii erikoisemmatkin. Ja yritän kasvattaa vinon otsiksen taas. Hiukset on sellanen asia mihin usein kyllästyn. (Jos olis varaa niin pitäisin pidennyksiä, koska pitkät hiukset on aina ihanimmat <3 ) Mutta yleensä mä aina palaan takas blondiin. Sit kun kyllästyn näihin niin laitan taas jotain väriä.

Viime lauantaina pääsin käymään kaverin kanssa ihmisten ilmoillakin.
Harvinaista luxusta <3
(ei löytynyt tulevaa poikaystävää)
Yhdelle kaverille muokkasin Rarity-ponin sen tyyliseks :D

Ja kattokaa, mitä facebookin testikin sanoo :(
Surullista, mutta totta tää taitaa olla :'(

Taas tätä yksinäisyysjuttua

Voisin kai palata taas vanhaan aiheeseeni, siihen yksinäisyyteen. Koko ajanhan mulla on sen kanssa ongelmia, välillä se häiritsee enemmän, ja välillä vähemmän.

Oikeesti mulla ei oo täällä lähellä ketään sellaista ystävää, ketä vois nähdä usein. Mulle ei riitä puhelimessa puhuminen, en saa siitä sitä samaa mitä sais jos hengailis ja tekis asioita ja livenä juttelis jonkun kanssa. Mä voisin kyllä nähdä, mut muilla on omat elämänsä ja ei oo aikaa. Mä oon yleensä joka päivä lasteni kanssa, ja sen lisäks nään niiden kavereita, ja eskarin pihalla ehkä jotain kelle saattaa moi ja muutaman lauseen heittää. Miks mun elämä on tässä asiassa menny tällaseks? Ennen oli kavereita keiden kanssa hengailla. Nyt niitä ei oo -ainakaan juurikaan täällä samassa kaupungissa. En usko et kenenkään elämässä on tarkoitus olla näin paljon yksin, ellei hän sitä välttämättä itse halua niin. Mutta mä kyllä olisin sosiaalinen ja kaipaan seuraa.

Ja tottakai sinkkuus ärsyttää edelleen ja paljon, en näe että tähän asiaan välttämättä on koskaan tulossa muutosta. Ei sellanen tuu noin vain missään vastaan ja mä en pysty olemaan juurikaan missään tarjollakaan ilman lapsia (+ mun rajoittunut maku 'vähän' vaikeuttaa asiaa). Toki oon tosi kiitollinen ja onnellinen mun lapsistani, mut aina ne ei riitä, joskus haluaisin jo jotain muutakin.

Tällä hetkellä varmaan eniten koko maailmassa toivoisin, että saisin kokee sen 'normaalin' tunteen. Mikä on monelle niin tavallista, suurin osa varmaan on sen tyylistä ainakin kokenut joskus, mutta mä vaan en ikinä. Siis ihan normaalia perhe-elämää. Ei pitäis olla liikaa vaadittu, kun on niin arkinen asia. Mä vaan en tiiä sellasesta yhtään mitään. Että perheessä olis nainen, mies ja lapset. Etenkin iltaisin on aina ihan tuskaa kun lapset saanut nukkumaan, kun tajuaa että tässä ihan yksin on, ei oo ketään kenen kans höpötellä ja istuskella ym.

Musta sellanen aivan ihana kuvitteellinen tilanne olis, että yhdessä kävelyllä jonkun kanssa kenestä välittää paljon, työnnellä yhteistä vauvaa vaunuissa... Ajatella, oon kolmet vauvat työnnellyt yksin, en koskaan mitenkään tolla tavalla. Miten mä oon voinu olla niin ääliö, että saman ei-hyväksi-koetun asian tehny kolme kertaa. Mokasin vissii jossain vaiheessa elämää. Mutta noinkin normaali asia on mun mielikuvissa niin ihana ja samalla mahdoton. Ja mä ikuinen vauvakuumeilija silti edelleen haaveilen vauvasta vaikka jo kolmen lapsen yksinhuoltajana on kyllä ihan tarpeeksi. Mut pointti oliskin siinä, jos joskus en olis enää yksin.

Oon varmaan ikuisesti kateellinen kaikille pareille. Tiedän, että kateellisuudesta pitäis päästä, eikä sen antaa ohjata elämää, mut luulen et mä pääsen siitä vasta sitten kunnes saan oman kokemuksen. Mä en tällä hetkellä nää muiden suhteissa kun pelkästään oman yksinäisyyteni.

Mä en enää vaan viihdy sinkkuna. Ennen kyllä viihdyin, mutten enää noin pariin vuoteen. Oon ollut sellainen jo tarpeeksi kauan, koko ikäni, niin alkanut todellakin kyllästyttämään. Muuten oon sitä mieltä et ihmisen on hyvä osata olla myös yksin välillä, ettei esim. eron jälkeen oo pakko samantien löytää kumppania, joka kiireessä etsittynä varmaan oliskin epäsopiva. Mutte kun pakko olla jonkun kanssa, koska ei 'osaa' olla yksin.

Mut mä oon ollu tarpeeks yksin, niin mulla ei oo siitä kiinni etten osais. En vain enää halua enkä viihdy. Oon todellakin kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu että musta puuttuu joku iso osa, kokemus, kun en ole koskaan seurustellut. Mutta oon huomannut etten mä etsimälläkään löydä itselleni miestä. En siis etsi, mutta yritän pitää silmät auki ym. Pitäis tosiaan vaan päästä olemaan enemmän tarjolla. Ja mua kun ei kukaan muu koskaan lähesty kun facebookissa sinkkuryhmistä yleensä yli-ikäiset miehet monen sadan kilometrin päästä. (En hyväksy kaveriksi tuntemattomia, enkä vastaa viesteihinkään jos profiilikuva ja/tai viesti ei ole mielestäni kiinnostava. Tämä siksi koska oon huomannut että jos yritän ystävällisesti vastata, niin sitten ne ei silti luovuta vaan jankuttaa ja melkein varmaan janoaa sitä, että luettelisin kaikki asiat mitkä mun mielestä niissä mättää -enkä niin halua tehdä.) Vaikka olen netissä sinkkuryhmissä, niin en niistä etsi elämänkumppania. Siellä on liian suuri painoarvo kuvilla, mikä valitettavasti vaikuttaa muhun. Haluun tavata live-elämässä, siinä on helpompi katsoa myös pintaa syvemmälle. Oonkohan mä jotenkin aivan kamala tai pelottava. Joku syy tähän kaikkeen yksinjäämiseen pitää olla. Tai sitten mun mukana tulevassa sirkuksessa on muille sit ihan liikaa.

Kyllä mä haluun joskus tietää mitä rakkaus on. On oikeesti epäreilua, jos en saa sitä koskaan tietää. Koska varmasti se on erilaista, kuin rakkaus lapsia kohtaan. Eihän tässä maailmassa tarviis olla kun vaan yks mulle sopiva mies, varmasti sellanen on olemassa, on vaan tosi vaikeeta löytää se.

Selvennykseksi uteliaille

Tässä on nyt joitain asioita, mitkä häiritsee mua siinä, että jotkut ketkä ei tunne mua, niin luulee tietävänsä asioista. On se aina inhottavaa joutua juorujen kohteeksi etenkin kun totuutta väritellään. No, onneks mä oon tottunu siihen eikä tuntemattomien mielipiteet kiinnosta. Mut jos tuntemattomien on pakko selitellä netissä asioita mitkä ei pidä paikkaansa niin tunnen tarvetta selventää asiaa.

Ensiksikin mun lasten nimien inhottava arvostelu ei liity mitenkään siihen millaisia valintoja oon tehnyt. Mä en itse koe tarpeelliseksi arvostella muiden lapsissa mitään asioita. Viattomia toiset täällä aikusten julmassa kritiikkimaailmassa. Itse olen ylpeä omien lasteni nimistä ja mulle ne tuo vaan positiivisia mielikuvia. Ja luulen, että jokaisella muullakin vanhemmalla on sama juttu omien lastensa nimistä.

Ja myöskään älkää yleistäkö, että olisi ollut yksiselitteinen tapa saada kaikki lapset. Olen ennenkin sanonut, että jokaisen lapsen kohdalla olisi eri tarina enkä kenenkään kohdalla ole huijannut miehiä. Miehet on ollut ihan yhtä tyhmiä ja vastuuttomia kuin minäkin (tai sitten tietoisia asiasta tämän viimeisen lapsen kohdalla halustani saada lapsen ja hyväksynyt sen).

"Se on mennyt tietoisesti baariin etsimään miestä ovulaation aikaan ja tarkoituksella halusi myös olla ilman ehkäisyä ja varmuuden vuoksi useampana päivänä. Kaikki hänen lapset ovat saanut alkunsa niin että tietoisesti mennyt etsimään siittäjää"
"Tekee lapsia tolla tyylillä!" Siis anteeks millä tyylillä??? Mitä te mistään tiedätte? Nähtävästi kukaan ei tiedä mistään mitään vaikka oon useemman kerran yrittänyt korjata näitä vääriä luuloja! Mua ottaa päähän kun tuntemattomat kirjottelee ihan vääriä tietoja ja sitten varmaan kaikki ketkä lukee niiden juttuja niin luottaa näihin sanoihin.

En ole ainuttakaan lasta tehnyt niin, että kieroilen ja menen baariin pokaamaan sopivaan aikaan! Viimeistä kuumeillessa kyllä vitsailin tekeväni niin muttei siihen ollut tarvetta. Toi on nyt vissii monelle jäänyt päähän ja niistä on kivaa puhua ympäri internettiä että olisin kaikki lapset tehnyt niin. Jännä vaan miten jotkut väittää tietävän miten asiat on... Eikä asiat kuitenkaan ole ollenkaan niin.

Kaikkien isistä myöskään ei ole epäselvyyttä. Ja keskimmäisen (varma) isä tietää kuinka 'kamalan hirveän' nimen olen tytölle antanut. Meidän perheessä ei vain ole isiä kuvioissa, syytä sen kummemmin selittelemättä, tai edes tietämättä.

En ole ylpeä kaikesta menneisyydessäni, mutta sille ei enää muuta voi kuin keskittyä nyt tähän hetkeen ja tulevaan ja yrittää nyt parhaani. Lapseni on mulle kaikki kaikessa, enkä todellakaan toimi missään asiassa niin että tiedostaisin tekeväni heille jotakin huonoa. Tottakai mä haluaisin tavallisen perheen missä on nainen, mies ja yhteiset lapset. Mutta se ei kaikille ole mahdollista. Olen kiitollinen siitä, että nyt edes esikoinen saa mahdollisesti isän elämäänsä.

Terveisin: 'ihan kamala lutka'

ps. tällä lutkalla tulee tänä viikonloppuna 4 vuotta täyteen 'selibaattia'

'Ihana' some

Mun liika avoimuus taas kerran tuotti ongelmia. Pidän/pidin hetken hiljaiseloa nyt koko somessa. Muutenkin sellainen aika et parempi keskittyä ihan oikeeseen elämään.
Millon mä opin pitää suutani kiinni enemmän ja sormet pois näppäimistöltä. En tiedä, en ehkä koskaan. Mä oon avoin ihminen ja luotan helposti kaikkiin ja kaikkien hyväntahtoisuuteen VAIKKA oon monta kertaa huomannut ettei niin ole. Tuntemattomille ei pitäis kertoa mitään. Vaikka oon kyllä sen jo oppinut ettei muiden mielipiteillä ole väliä, tuntemattomat ei tiedä koko totuuksia ja vaan niillä ketkä tuntee mut ja asia niitä koskettaa tietää miten asiat on ja niiden mielipiteillä, jos joidenkin, on vain väliä.

Mä oon useemman kerran kavereilleni valittanut asiasta et mä oon liian avoin ja luotan liikaa kaikkiin, yksi sano mulle että avoimuus on elämän hienoimpia asioita! Niinhän sen pitäiskin olla. Mut ei se taida tässä maailmassa olla. Mä ajattelen aina ensin kaikista hyvää. Lähtökohtaisesti aina ensin pidän kaikista, kunnes ne antaa siihen aihetta ettei näin kannata. Oon sillä tapaa jäänyt lapselliseksi. Pitäisi jo tajuta millainen maailma on.

Miks mua on niin helppo 'kiusata'? Oon erilainen kun suurin osa, niin sekö on se syy? Oon tehny erilaisia valintoja kuin muut, ja tykkään eri asioista kuin muut. Oon monesti miettinyt et pitäis alkaa ihan tavalliseks, ei sais erottuu massasta, mut se ei olis mua enkä tuntis olevani oma itseni sellaisena. Mulla on omat mielipiteet, jotka haluan ilmaista. Vaikka yritän silti välttää aina sitä että vaan mun mielipide olis oikee, ja muiden väärä, koska niin se ei ole. Jos on erilaisia ihmisiä, niin pitääkin olla myös erilaisia mielipiteitä. Pointti on siinä et jotkut hyväksyy ne ja jotkut ei. Joidenkin mielestä mikään ei voi eikä saa olla niin kuin mulla on.
Aika jännä juttu miten kukaan muu ei vissiin oo koskaan mokannu missään. Ja tääkin että, jos oon tästä edellisestä asiasta hieman epävarma, niin luulen että tuskin oon maailman ainoa siinä tilanteessa. Varmaan asia on yleisempää kun mitä kuvittelette sen olevan. Mutta asiasta en enää puhu (tai kirjoita) kenellekään ennenkun pystyn todistaa epäilijöille.

Mun lasten nimet kyllä kaikki vois jättää rauhaan. En mäkään hauku ja arvostele teidän lasten nimiä, vaikken itse tosiaan niitä nimiä antais. Eiköhän jokainen anna lapsilleen sen nimen mitä ite pitää parhaimpana ja kauneimpana?

Aikuiset sanoo lapsilleen koulukiusaajista ja puhuu suvaitsevaisuuden puolesta, mutta kyllä osa aikuisista on itse ihan yhtä pahoja. Muka aikuisia, ei uskois kyllä todellakaan osasta. Mä ainakin yritän opettaa lapsiani suvaitsemaan erilaisuutta ja olemaan kilttejä toisille. En yhtään ymmärrä toisten haukkumisia, kiusaamisia, syrjimisiä siksi jos toinen on vähän erilainen ja toisella on asiat vähän eri tavalla kuin toisella.
Hei haloo, järki päähän, näillä some-kiusaajien, joiden pitäisi olla fiksuja aikuisia, esimerkillä jälkikasvuista ei kasva niitä suvaitsevaisia hyviä ihmisiä, vaan todennäköisemmin niitä koulukiusaajia. Miksi kaikkien pitäisi olla samanlaisia, tykätä samoista asioista ja tehdä samoja ratkaisuja? Eikö jokainen sais vaan olla oma itsensä ilman muiden tuomitsemista?

Suurin uutinen ikinä!!!!!

Mun esikoisen isä on löytynyt!!!!

Mun lapsi sai eilen isän elämäänsä, noin kymmenen vuoden jälkeen. Oman oikean biologisen isän, ketä ei oo koskaan ennen nähnyt, tai edes kuullut siitä mitään. Ihanaa, että hän on vihdoin valmis isäksi! Oli kyllä tosi kiinnostunut K:sta ja valmis ottamaan sen mukaan elämäänsä. :)

Joo, luit ihan oikein! En mä meinaa uskoa tätä itsekään!

Oon niin onnellinen mun lapsen puolesta. <3

Tavattiin eilen, minä, K ja sen isä, ja tapaaminen päättyi siihen kun se sano mun pojalle, että: "Onks kivaa kun nyt voit kertoo sun kavereille, että sulla on iskä?"

Mutta nyt voin avata tätä tarinaa vähän enemmän miten sai alkunsa (ei siis K, vaan tämän asian eteneminen), kun enää tää ei oo salaista.

Mä olin tavallaan etsinyt sitä tässä jo pari vuotta, kyselly ihmisiltä, että tietääks kukaan mitään sen yhteystietoja (itsehän tiesin lähinnä vaan etunimen ja entisen bändin), oli se kyllä jotain kautta kuullut, että mä yritän saada siihen yhteyttä ja ajatellutkin että se itsekin jossain vaiheessa ottais muhun yhteyttä. On siis ollut koko tän kymmenen vuotta kuitenkin tietoinen asiasta.

Mä kävin Helsingissä alkukuusta ilman lapsia, mun reissun projektina oli yrittää etsiä tätä isää. Kävin sen entisellä työpaikalla kyselemässä, muttei kukaan tiennyt, jätin sinne kuitenkin viestin, jos joku tietäisi ja laittaisi viestiä eteenpäin. Se olikin kyllä nähnyt mun kaveri jo aikaisemmin (mikä oli tosi rontti kun ei ollut mulle kertonut mitään että on nähnyt sitä vaikka tasan varmasti tiesi että mä etsin sitä!), ja jutellut tästä asiasta sen kanssa. Se kaveri oli siis mun elämässä tiiviisti mukana siihen aikaan kun odotin esikoistani, niin tämä tiesi kyllä siltä kysellä. Mutta oli kieltänyt mun kaveria kertomasta mulle, että oli halunnut itse ottaa muhun yhteyden kun on valmis.

Me ollaan molemmat oltu erilaisia silloin kymmenen vuotta sitten. En varmasti olis enää edes tunnistanut sitä kun on kajalit on vaihtunu partaan ym. :D Epäilin tässä jopa sitä, että joku väärä ihminen olisi saanut viestin ja tää olisi joku huijari lapsen sieppaaja, koska mä en saanut siitä mitään mielikuvaa, että olisi sama tyyppi kymmenen vuoden takaa. Mutta en mä sitä enää epäile, osasi kertoa vanhojakin juttuja kuitenkin. Mietin kyllä sitäkin, etenkin ennustajan viestin jälkeen, että jos se halus ottaa yhteyttä vaan munuaisen toivossa. Mut kuulemma sille ei oo tarvetta, kysyin. Sen lapsi ja itsekin on terveitä.
Ennustajalta kun kysyin hommasta niin se vastasi, että: "Ole hieman varauksellinen hänen suhteensa, sillä hänellä on oma elämä tällä hetkellä hieman huonoissa kantimissa ja kaipaa lähinna vain apua asiassaan." No eihän mulla kyllä ennenkään nää asiat ole pitänyt paikkaansa.

Ei siitä olisi silloin aikoinaan mitenkään isää saanut, ja itsellänikin oli tosi lapsellinen ajatusmaailma, enkä osannut ajatella tulevaisuutta pidemmälle lapsen kannalta, vaan että hyvinhän mä itsekseni tässä pärjään mitään ylimääräisiä haittatekijöitä. Silloin olisi varmasti ollut ihan väärä aika, ja vastuuseen pakottamalla ei varmasti olisi tullut muuta kuin riitaa ja huonot välit. Nyt on sopiva aika, kun se on vapaaehtoinen ja valmis tähän. Mä uskon että tää voi nyt onnistuakin.

Yllätyin kovasti kun se loppuviikosta (torstaina, kunnolla sit perjantaina) soitti mulle, että haluaa tavata ja olla mukana pojan elämässä. Tosi upee juttu, tottakai se käy! Mulla on muutenkin tuntunut jollain tapaa etten enää riittäis K:lle ja tää vois olla sille se puuttuva palanen mitä se kaipaa. Toivon todella että se myös nyt sitten on oikea isä (pitää tehdä testit), ettei lapsen tarvii pettyä, että ensin tulee elämään ja sit poistuu samantien. Vaikuttaa kyllä itsekin olevan aika varma asiasta. Sanoi, että kuvia nähtyään heti tiesi että se on sen lapsi, ettei siitä voi erehtyä, että kyllä oman lapsen tunnistaa. Ei kai se huvikseen olis eilen puhunu K:lle niin että se olisi sen isä, jos ei itsekin olisi aika varma asiasta.

Niin siinä puhelimessa puhuttiin miten asiassa edetään, ja päättikin tulla näin pian jo käymään täällä. Kaikki meni niin hyvin! Luulen, että kaikille meille jäi siitä hyvä fiilis. K:n tunteista en oikein tiedä, kun ei se niitä mulle koskaan näytä, se ei oo koskaan mulle puhunut sellaisia syvällisempiä juttuja, mutta toivottavasti isästä nyt tulee sille sellanen henkilä kelle se voi puhua ja avautua ihan mistä vaan. Luulen kyllä että sisäisesti K varmaan hyppii ilosta, vaikkei sitä muille näytäkään. :)

Mä oon ollu tässä muutaman päivän nyt niin täpinöissäni, oon niin onnellinen K:n puolesta! <3 Ihanaa, että vihdoin mein elämään tulee jotain positiivista muutosta!

Niin, ja sillä on puoliso jonka kanssa on toinen lapsi, joten K:lla on pikkuveli! Mutta älkää siis kukaan höppänä nyt kuvitelko mitään enempää kuin vaan se, että on aivan huippua et se haluu osallistua K:n elämään! Nyt tää ei oo enää salaisuus, kun se itsekin sano K:lle olevansa sen iskä ja oon nyt kertonnut jopa mun porukoillekin. Aikaisemminhan en koko asiasta oo puhunut kuin vain harvoille valituille ystäville. Mun vakiovastaus että 'ei vaan ole isää' on nyt vihdoin muuttunut edes yhden lapsen osalta! :)

Luulen, että pojalle isän löytyminen on jopa vielä tärkeämpää kuin tytöille. Mutta mistä sen tietää jos vaikka vuosien päästä muutkin aikuistuisivat ja tulisivat viisaammiksi. Annan kyllä mahdollisuuden varmasti, jos jotain jossain vaiheessa alkaakin kiinnostamaan. Mihinkään en pakota juuri siksi, koska siitä ei tulisi sitten hyvää suhdetta, vaan varmaan pelkästään riitoja ja eripuraa. Ajatellaan lasten parasta. Oikeasti niillä olisi oikeus tutustua isiinsä jos se vain on mahdollista. Nyt tästä voi tulla hyvä isä-lapsi suhde, kun sen voi aloittaa hyvillä mielin ja halutusti.

K on koko elämänsä ollut vaan tyttöjen keskellä, niin tämä on varmasti erittäin tervetullutta vaihtelua! :) Mun poika saa tehdä tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässään isänpäiväkortin isälle <3 Ihanaa, että hän on vihdoin valmis ottamaan vastuuta ja antaa mun pojalle jotain mitä mä en pysty sille antamaan. Oon niin kiitollinen siitä, että mun poika saa isän elämäänsä, mitä jokainen lapsi ansaitsee <3

Viime joulukuussa olin facebookkiin kirjoittanut tällaisen tilapäivityksen: "Nonniin, nyt K sano et se haluu iskän. Sanoin sille et jos ikinä saisin poikaystävää, niin se ei silti olis sen iskä. Mut että kuulemma voisin sille joululahjaks ostaa jostain kaupasta iskän. Mää luulin et nyt jo on ollu isot toiveet, kun kännykät ja tietokoneet, ja että seuraavaks tulis mopot, autot... Mutta nyt kyllä se hyppäs heti suoraan kaikkein suurimpaan mahdolliseen (tai mahdottomaan!) toiveeseen! Voi apua, oon surkee äiti kun en voi tarjota tällasta 'perusasiaa'.." Tässäkään en oo ajatellut sitä mahdollisuutta et isä olis ihan oikea oma isä vaan että se olisi joku poikaystävä mulle. Joten nythän kävi paljon paremmin kun ees osasin kuvitellakaan!

Ajattelin, että tästä olisi tullut ihana video, kun oon niin iloissani, mutta mulla on eiliset meikit vielä päässä, niin ei viitsi :D On kyllä ollut niin tpahtumarikkaat viime päivät. Nää päivät tullaan muistamaan aina, on kyllä niin iso asia, suurin juttu mein elämässä melkein ikinä!!!! Toivon vaan nyt, ettei tähän tuu mitään pettymyksiä.

Ajatella, että K:lla on pikkuveli! Ja B:lla oli aivan ihana reaktio siihen kun aivan vilpittömän iloisesti sano K:lle, että ''onneks olkoon kun sulla on pikkuveli!'' <3 D tuli mun syliin halimaan ja sanoi että: ''mulla on äiti'' <3

En olisi koskaan uskonut, että kukaan mun lapsi sais kokea mitään tällaista <3

Videoesittely

Oon harkinnut tässä, että jos alkaisin tekemään videoita. Luulen, että ihmiset saa musta tekstien välityksellä jotenkin huonomman kuvan, masentuneemman, vaikka kyllä mä ihan pirteä tyyppi yleensä oon.
Kokeilin tässä kerran yhtä esittelyvideota, minkä laitoinkin yhteen facebookin ryhmään, mutta oon niin amatööri kameran edessä, niin en tiiä olisinko valmis kuulemaan haukkumista esim. siitä kun itse tiedostamatta hipelöin siinä jännityksissäni koko ajan hiuksiani. Eli en osaa olla vielä normaali, kun en oo tottunut esiintymiseen. Mut se jää nähtäväksi, että jospa joskus rohkenisin siihen, että alkaisin ihan vloggaamaankin.

Mä nyt laitan tähän tän viikon-parin takaisen videon, en tiiä tuunko katumapäälle ja poistan sitten :D
Ja tää ei nyt tarkota sit mitään että alkaisin oikeesti tekee näin jatkossa ihan joistain aiheista (eli siis valittaa miehettömyydestä :D )

Videolla sanon odottavani kummipoikaani, mutta se siis kävi jo täällä yölainassa meillä, mutta muilta osin video ei kuitenkaan oo vanhentunutta tietoa.

Kesä tuli, kesä meni... ilman blogijuttuja

Taas vierähtänyt kauan viime kirjoittelusta. Ei siihen oikein mitään syytä ole. Tavallaan toivoin, että voisin joskus kirjoitella asioista niin että olisi tullut jotain positiivisia muutoksia. Sellaisia ei kuitenkaan oo näkynyt (lue: ei ole näkynyt poikaystäväkandidaatteja).

Käytiin leikkauttamassa K:n tukka vähän aikaa sitten. Se oli jo kauan pyytänyt, niin oli kyllä pitkän harkinnan tulos. Mulla on vähän ikävä sen pitkää tukkaa, mut pääasia, että itse tykkää. Kesän sää on ollut vähän tylsä suurimman osan, en ole kovin montaa kertaa päässyt käyttämään lapsia rannalla uimassa. Mutta ehtiihän sitä vieläkin jos sää sallii. Kävin kaksi kertaa Helsingissä, alkuviikosta lasten kanssa Linnanmäellä ja nähtiin kavereita ja shoppailtiin. Lapset shoppaili leluja (ja mähän en vissii :D ). Ja noin kuukausi sitten oli mun oma ensimmäinen koskaan luxusloma! Siis mun porukat otti lapset kahdeks yöks putkeen heille yöks, ekaa kertaa kaikki kolme. Yhden yön takia en olisi edes mennyt sinne Helsinkiin asti.
Tämähän taitaa olla monelle yksinhuoltajallekin normaalia. Ei kaikille, mutta mun kuuleman mukaan suurin osa saa lapsivapaata säännöllisesti parikin yötä aina kerralla. Mä en oo koskaan kuulunu siihen ryhmään. Ja tääkin oli aika ainutkertainen tilaisuus. Olin mä sitä ennen luennoinut mutsille omasta mielenterveydestäni, että miten hyvää se ihmisille tekee, jos saa joskus käydä jossain ilman vastuuta jälkeläisistään. Jo bussimatkalla tunsin rentoutuneen olon, ei tarvinnut kieltää koko ajan kaikesta ja yrittää lahjoa käyttäytymään tai vastaavaa. Oli kyllä ihanaa. Tekisi hyvää joka kuukausi kyllä kahden vuorokauden vapaa!

Huomisen huomenna alkaa jo koulu! K menee neloselle. B menee eskariin. Se on aika jännää. B ei oo koskaan ollu ees päiväkodissa, on vaan ollut avoimen päiväkodin kerhossa mikä on ollut max 3 tuntia kahtena päivänä viikossa. Innoissaan odottaa kyllä sinne pääsyä ja uusia kavereita. Se on samassa rakennuksessa kuin K:n koulu, päiväkoti olisi ihan vieressä. Eskarit on siinä koulussa ja ruokailu koulun ruokalassa, mutta ulkoilu on siellä päiväkodin pihalla. D:nkin haluaisin sinne ja olen laittanut hakemuksen jo kauan aikaa sitten. Kesä tietysti vähän tällaista aikaa päiväkodeissakin, niin eihän ne sinne turhan takia ota. Mutta jos tässä ensi viikolla tai seuraavalla vaikka löytäisin jonkun työkokeilupaikan, ajattelin muutamassa paikassa käydä kysymässä, niin sittenhän niiden olis velvollisuus saada D:llekin paikka parissa viikossa. Itekin odotan muutosta että mulla olisi joku paikka minne mennä pois kotoa päivittäin käymään ilman lapsia, ja D on sellanen pikkupomo ja mun perään et sille todellakin tekisi päiväkoti vaan hyvää varmasti! Aluksi voisi olla hankalaa, mut pidemmän päälle kannattavaa.

Taidan tehdä eri kirjoituksen muista aiheista nyt, menee jotenkin kätevämmin erikseen lapsijutut kuin muut :)

K:n tukka ennen ja jälkeen :)

D ehti vilahtaa pois kuvasta :D

Mötley Crüe!!!!

Oon nyt niin innoissani <3
Sain ostettua lipun Mötley Crüen Helsingin konserttiin marraskuussa.
Lastenhoito-ongelmat saattaa tulla eteen, mut lippu nyt on ja ajattelen lähtökohtaisesti että mähän meen sinne! Oon tässä kauan miettiny, että jos ne vielä tulee Suomeen, mun on sit pakko päästä katsomaan!
Ne oli täällä kesäkuun alussa vuonna 2012 Helsingin Kaisaniemessä Rockin' Hellsinki -tapahtumassa. D oli sillon pariviikkoinen, ja käytiin sen kanssa siellä ulkopuolella kuuntelee. Ja oli ihan hyvät näkymätkin jostaisn kohtaa aitojen ulkopuolelta, niin tavallaan tää on toinen kerta kun nään ne, mut eka kerta sit kunnolla näkemiseen/niiden keikalla bilettämiseen.
Ajatella et pikku D sai jo vauvana ensimmäisen mahtavan musiikkikokemuksensa <3

Toivon että tulee hauskaa! <3

ps. luulen et siellä on paljon mun tyylisiä miehiäkin, sinkku-minä kyllä tykkää! Keinonahkahousuista ja kajalilla varustetuista pörrötukkarokkikundeista.... aah  ;)

Kuvan nappasin googlettelemalla

D 3-v, minä työnhakijaksi, uusi tukka jne

Luulen että tästä tulee vähän sekalainen postaus kuulumisia ja mietteitä. On vain nyt fiilis kirjoittaa, vaikkei mitään kummempaa aihetta ollut mielessä.

D täytti viikonloppuna 3 vuotta. Synttäreillä oli poni teema, lähinnä 'Paha poni', ja D oli innoissaan pahoista poneista mitä sai lahjaksi. Ja kaikesta muustakin. Ostin sille myös potkupyörän. Vielä on todella temperamenttinen ja vaativa tyttö (mä en usko uhmiin), synttärit meni miten meni. Vieraita tuli hyvin vähän. D:n synttärit on joka vuosi mennyt aina jollain tavalla huonosti. Varmaan joku kirous. Onneks se on silti vielä niin pieni ja tollanen hömppä ettei ymmärrä sitä niin, mutta kyllä mulla oli sinä iltana tosi paha mieli pienen puolesta kun vieraita jäi pois joko ilmoittamatta tai ilmoitti vasta viime hetkellä ettei ole tulossa. Tuli vähän turha fiilis ees järjestää mitään juhlia jos sinne ei tuu ketään. Eniten mua jotenkin ärsyttää se, kun jollain ei oo mun mielestä kunnon syytä olla tulematta. Sairaus, töissä tai tärkeämpi meno, sen ymmärtää tottakai, mut mulla on usein lasten synttäreillä jo joskus aikasemminkin ollut fiilis et jotkut ei vaan halua tulla sillon kun kutsutaan. Haluu mielummin olla rauhassa sillon kun ei oo muita vieraita. Ja niin oli nyttenkin jonkun/joidenkin kohdalla. Mut se ei oo juhlien pointti, että jokainen vieras vois tulla eri päivänä! Jos järjestää juhlat niin kyllä mä haluaisin että kutsutut tulee sillon ellei oo ilmoittanut siitä esteestä jo aikasemmin ettei pääse. Eikä muutenkaan oo enää synttärien tuntua ja juhlafiilistä sillon 'tullaan joskus paremmalla ajalla niin saadaan olla rauhassa'. Synttärit on sillon kun on. Ja jos moni tekee teiten tahtoen niin ettei tuu sillon kun on vieraat kutsuttu kun ei sit vissiin haluu hengata niiden muiden vieraiden kanssa, niin eihän sinne juhliin tuu ketään.
Mä olin kutsunu kahteen eri aikaan vieraita, ensin kaverit ja sitten sukua ym. Mutta meillähän on muutenkin aina tosi pieni suku, kun vaan tälleen yhden suvun puolelta. Eikä niistäkään kaikki tullut... Mutta siis kaveriaikana ei tullut kuin yksi aikuinen lapsensa kanssa. Ja sekään ei ollut ns. D:n kaveri. Edellisenä iltana sanoin D:lle et annatko tolla K:n kaverille kutsun vielä jos sekin haluais tulla. Onneks annettiin, koska muuten ei olis tullu KETÄÄN! Siinähän sit aamulla kun järkkäilee juhlia niin on lapsille sanonut että vieraita alkaa tulemaan yhdeltä ja ne koko ajan kyselee mollon kello on sen verran, niin olis ollu tosi kivaa vaan odotella lasten kanssa kun ketään ei tuu. Mutta joo.. tää nyt vaivaa mua lapsen puolesta. Muutenkin netistä lukenu hirveen paljon juttuja muiltakin että on kai ihan yleistä ettei synttäreille tuu porukkaa. Ite en sitä ymmärrä, koska mulle on itsestään selvyys ilmottaa ajoissa ja väliaikatietojakin, jos jossain vaiheessa on juhliin pääsy ollut epävarmaa. Mä kuitenkin oon aina laittanut kutsuihin pyynnön siitä että ilmoittaa tuleeko vai ei. Ja sitten se etten mä koskaan jää juhlista pois perusväsymyksen tai sellasen takia että haluu olla mielummin keskenään kun muiden vieraiden kesken. No ehkä sain nyt avautua tästä jo tarpeeksi niin muihin aiheisiin.
Ehkä ens kerralla laitan kuvapläjäyksen mun pienestä 3 vuotiaastani.

Mä aloitan nyt työnhaun. En tiiä mitä ja miten ja millon pääsisin töihin, mut kyllä on jo aika saada muutakin elämää lasten ja kodin rinnalle. Sillon joskus aloitin kosmetologin opinnot kun K oli alle 9kk, ja mulla meni koulussa pitkät päivät sen pienuus aikaa. Ehkä otti ekoja askeleita, ekat pottakerrat ym päiväkodissa niin etten mä ollu näkemässä, niin päätin sillon että jos saan vielä lapsia niin aion olla niiden kanssa kotona sen 3 vuotta. Ne on kuitenkin niin hetken vaan pieniä, niin pitää ottaa siitä kaikki ilo irti (ja surukin. Kuitenkin kaikki kokemukset). Sen nyt tein ja oon siitä hyvillä mielin vaikka D:n luonne on koetellutkin paljon jaksamistani.

Tosin tämä kesän aika mua mietityttää. Tietenkin tytöt pääsisi hoitoon jos mulle tulisi tarve siihen, mutta mulla tulis huono omatunto siitä että pilaisin K:n kesäloman. Sen koko kesä menisi pitkät päivät yksin kotonaan. Kai 9-vuotiaan sitten pitäisi pärjätä yksin, mutta mä en osaa kuvitella sitä niin. Eri asia se olis syksyllä kun se on koulussa, ettei tarvitsisi olla yksin kun muutama tunti koulun jälkeen yksin. Mutta koko päivä. Koko kesäloma. Mun vanhemmilla on kuitenkin vuorotyöt eikä kukaan muu muutenkaan ole velvollinen hoitamaan mun lapsia kuin mä itse. Joten vaikka mulla onkin kova hinku työelämään, toivon että voisin järjestää sen jotenkin niin että aloittaisin kuitenkin vasta syksyllä. Ehkä kesän aikana voisin tehdä jonkun 'työnhakukurssin' minkä voi kotona tehdä tietokoneen välityksellä.
Toki tiedän että työpaikat on muutenkin aika kiven alla näinä hetkinä, niin eihän ole edes kovin helppoa saada töitä, etenkin kun mulla ei ole juurikaan työkokemusta. Mutta tätä asiaa nyt mietin ja teen mitä pystyn ja mitä tulee tarjolle.

Alkukuusta oli tanssistudio TwoStepin kevätnäytös. Oli tietenkin ihanaa nähdä mun lapset (K ja B) esiintymässä. Tänään oli K:n tän kevään viimeinen breikki-kerta, syksyllä sit jatkuu. B:lla on vielä pari kertaa ja vielä joku esityskin. Mutta on ollut kivaa huomata K:nkin edistyvän tässä ja kaiken lisäks se tykkää siitä. Kiva jos löysi nyt sellasen harrastuksen missä viihtyy.
K kavereineen voitti koulunsa Talent-kisan missä nää breikkasi, niin ne saa esittää kevätjuhlassa sen esityksen myös. Sitä odotan innolla :)

Miehiä mulle ei ole tullut tarjolle, kappas vaan. Mut ei se kyl ihme oo, mä en oo juurikaan ihmisten ilmoilla ilman lapsia. Harmi, mut en mä tälle mitään voi. Oon haaveillut että pääsisin kesällä käymään yksin Helsingissä parin päivän reissulla. Mut kavereita tapaamassa, en mä sieltä miestä etsi, kun muutenkin haluaisin lähisuhteen enkä kaukosuhdetta.
Joku aika sitten yks mun kaveri tavallaan puhui itsensä pussiin tästä seurusteluhommasta. Kun oon jonkin aikaa miettinyt että ei se johdu mun lapsista ettei mun kaverit niin paljon hengaa mun kans, vaan sinkkuudesta, niin tavallaan se vahvisti väittämän. Puhui sellaista että olishan se kiva joskus sen kundin kanssa käydä viettämässä iltaa muiden parien kanssa. Olin siinä sitten että huomaatsä mitä sä just sanoit. Muiden parien. Miks ei sinkkukaverien. Niin kyllä sekin myönsi et kai se on sellai kivempaa kun että on molemmille seuraa. Sitä mieltä mäkin oon ennen ollut mut aina on joka asiaan kaikki et eiiii ei se siitä johdu, ei mikään vaikuta mihinkään. Vaikka mä oon äiti, niin mä oon vähän muiden äitien kanssa, kun yleensä niillä on mies. Onhan niillä jo siinä aikuista seuraa ja joku sinkku olisi vaan ylimääränen, tai sit jos on pakko se mies ottaa mukaan niin sillä miehellä voi tulla ylimääränen olo. Oon ite tosi vahvasti sitä mieltä että sinkkuus vaikuttaa enemmän seurustelevien kavereiden mun välttelyyn kun mun lapset. Lapset muutenkin usein leikkis huoneessaan tai sellai et aika paljon pystyy normaalisti juttelee niiden läsnäollessa, ainakin jos puhuu joistain asioista kiertoilmaisulla mitä lapset ei niin ymmärrä. Mutta jos oon kaverin kanssa ja sen mies on vieressä, en mä pysty puhuu samalla sille, kun sillon jos se kaveri olisi siinä ilman miestä.

Ja hei, mulla on muutes uus tukka! Ite tykkään, totuin tähän nopeesti ja tuntuu omalta itseltäni vaikkei tässä olekaan enää yhtään blondia.

Poikaystäväkuume

Mä oon vihdoin keksinyt tälle mun 'taudille' nimen, se on todellakin aivan ehdottomasti POIKAYSTÄVÄKUUME! Siinä mielessä kuin vauvakuumekin. Mulla on krooninen vauvakuume, mutta se on onneksi tällä hetkellä hallinnassa. Mutta tää todellakin tuntuu aika samanlaisesta kun ennen D:a vauvasta kuumeillessa, mut kohteena ei oo nyt vauva vaan poikaystävä. Sillon en pystyny oikein muuta miettimään ja muusta puhumaan ja koko ajan vaan mietin että miten mä sen vauvan saisin. Niin nyttenhän on nää ihan samat asiat esillä mutta (onneks) ei sentään nyt vauvasta vaan eihän vauvojakaan voi vaan alkaa aina tekemään joku kerta kun sellasen haluais, niin pitäis tähän poikaystäväkuumeen helpottamiseen olla olemassa jokin muu keino kun saada poikaystävä. Se olis toki mieluisin, mut se on aikalailla mahdoton näillä mun mieltymyksillä löytää siihen sopivaa 'uhria'. Mutta kyllä tää myös menee vähän väärinpäin siinä mielessä, että tuntuu et poikaystävä on paljon vaikeempaa saada kun vauva. Että eiks tän pitäis mennä just toisinpäin? Luulis et poikaystävä olis aika tavallinen asia olla ihmisellä, eikä näin kun mulla että jo sen miettimiseen menee melkein kaikki energia, ja on todella vaikeaa, melkein mahdotonta, koskaan löytää sellaista. Aikoinaan vauvakuumeen hoitoon oli paljon helpompaa toteuttaa se ratkaisu, vaikka no eihän sekään tietenkään ihan yksinkertaista ollut.

Oon taas miettinyt sitä millasen poikaystävän haluaisin ja kirjotellut listaa uusiksi. Aikasemmin oonkin tänne jo jonkun listan laittanu. Mut laitan nyt vielä uudestaan, kun tykkään tehdä listaa tästä asiasta, vaikka suurin osa onkin varmasti samoja :D
Ja siis todellakin tässä on kuvailtu sit vaan se mun UNELMAMIES, joten tiiän kyllä ettei tosi elämässä sellasta tuu löytyy ja on sit valmis joustamaan valinnoissa, tärkeintä olis vaan saada se joku fiilis, mikä nyt on mulle edelleenkin vielä mysteeri.

Ja tiedän kyllä sen että oon ite sitoutuminkammoinen ja tunnevammanen (tää meneekin tosi ristiriidassa sen asian kanssa että kovasti haluasin kuitenkin poikaystävän).

(kuva Facebookin sivuilta, kuvan ylhäällä näkyykin ton sivun nimi)
Tää sopii mulle vaan aika täydellisesti :D

Mutta nyt sitä listaa, mikä on kyllä aika pitkä :D

- Viiden vuoden tarkkuudella mun ikänen, mielummin siis lähempänä kolmea kun neljää kymmentä. Ja jos joustan niin mielummin alaspäin, enemmän osaisin kuvitella itseni nuoremman kuin reilusti vanhemman kanssa. Samanikäinen tietenkin olis paras.

- Suomea puhuva suomalainen. Tai ehkä joku aasialaisen näköinen, vaikka puoliks japanilainen tai korealainen kundi vois olla kans söpö..

- Hyväksyy ja osaa ymmärtää sen, ettei mulla ole juurikaan vapaata. Että sinne minne mä menen, niin yleensä lapset tulee myös mukana.

- Asuu lähellä eli Lappeenrannassa. Mulla ei oo autoa eikä oo tarpeeks vapautta liikkua kauan/kauas.

- Tykkää musiikista, ehkä jopa myös soittaa itse jotakin soitinta. Mutta kuitenkin niin että on joku musiikkimaku, eikä vain että 'kaikki käy'.

- Haluaa naimisiin ja lapsia. Sillä mielellään olis muutenkin jo itselläänkin lapsia, tai muussa tapauksessa on tosi lapsirakas ja jo jollain tapaa valmiiksi tottunut lapsiperhe-elämään

- Puhelias. Ei epäsosiaalinen, jotenkin syrjäytynyt, erakkomainen. Ei tarvitse alkoholia siihen että pystyy juttelee ihmisten kanssa, mutta ei täysin absolutisti, jotta vapaan koittaessa vois mennä sen kanssa joskus vähän bilettää.

- Sellanen kenellä on omia mielipiteitä, muttei tarvii päteä joka asiassa.

- Kiltti, muttei liian kiltti. Osaa olla empaattinen.

- Ei kiroile paljon, ja lasten seurassa osaa pitää kiroilun ainakin ihan minimissä. Ei siis tosiaan tarvitse tunkea kirosanaa joka lauseeseen.

- Ei tupakoi.

- Ei välitä mun ruokavaliosta (tai sen puutteesta), ei ainakaan valita siitä ja yritä puuttua siihen, koska en mäkään aio kieltää sitä syömästä eläimiä -oma valinta.

- Persoonallinen, myös ulkoisesti.

- Ei oo rasisti.

- Ei oo ahne, itsekäs, oman edun tavoittelija, kiittämätön jne..

- Ei skorpioni. Ja en tiedä pystyisinkö kuvittelemaan itseäni 24/7 kaksosen, vaa'an tai härän kanssa. Mieluiten jousimies, oinas tai leijona.

- Ei puhu paljon rahasta, eikä se senkään mielestä oo mitään tärkeimpiä asioita.

- Ei puhu naisista halventavasti eikä kohtele niitä sellai eikä pidä toista itsestäänselvyytenä ja itsensä 'palvelijana'.

- Mielellään ei lemmikkejä, koska meillä allergiaa ja keskityttäis mielummin lastenhoitamiseen.

- Sillä on joku mielenkiinnon kohde tai harrastus.

- Ja sit musta olis tosi kiva jos oltais ihan vaan keskenämme ilman mitään sukurasitteita. Tietysti ohimennen joskus pitäis nähdä toisen vanhempia eikä se olis kummallekaan ongelma, mutta jotkut perhepäivälliset (salkkarien Helenan tyyliin :D ) ei todellakaan olis mun juttu. Että sillä tavalla itsenäinen.

- Sopivan tyylinen + ne muut ulkonäköjutut, joista alkaa kohta toinen lista :D

- Tietysti se, että se tykkää musta tällasena outona omana itsenäni

- Tykkää antaa läheisyyttä ja pitää yhteyttä, mutta niin että sillä on omakin elämä ja omia kavereita.

- Työ (tai koulutus) ei oo sillä tavalla tärkee, että mitä tekee työkseen, kunhan itse viihtyy siellä. Eikä oo pakko ees olla just nyt töissä, mut kunhan ei oo ihan elämäntapatyötön.

Ulkonäköjutut:

- Ei treenaa lihaksia, on normaalin kokoinen. Voi olla isohko, tai luonnostaan hoikahko, mutta tosiaan ei treenivartaloa (tulis alemmuuskompleksi :D ) eikä sairaalloisesta laihuudesta tai lihavuudesta kärsivää.

- Tukkaa täytyy olla. Ei siis kalju. Ulkonäköasioista hiukset ja vaatteet on tärkein. Eli pitkä tukka tai osittain pitkä tukka ja mielummin niin että tykkää pitää niitä rokisti pörrötettynä eikä hevisti vaan alhaalla. Tumma tai vaalea, mielellään värjätyt. Harvalla on luonnostaan kivan väriset hiukset.

- Ei sellasta isoa levitettyä korvareikää tai muita outoja lävistyksiä.

- Tatuointaja saa olla, muttei päässä eikä muutenkaan ihan täynnä niitä. Ei oo pakko olla yhtään tatuointia.

. Ei partaa ja viiksiä. Tai sitten vaan joku pieni huoliteltu parta.

- Ei aknea.

- Rocktyylinen, eli mustaa vaatteissa. (keinonahka, ketjut, niitit, musta kynsilakka ja muut hilpetöörit plussaa)

- Mä olisin niiiiiiin onnellinen miehestä kuka tykkää ees joskus käyttää kajalia <3 <3 <3

- Luulen, että mun tyyliin olis enemmän söpö kun komea tai hyvännäkönen. (mut ei ruma :D )

- noin 168-188cm pitkä

(kuvat Googlen kautta)

Toistan vielä, että tiiän kyllä ettei tollaista ainkaan helpolla löydy (plus että sen lisäks mun pitäis olla sen tyyliä!), mutta tossa on lueteltu kaikki mun ihannemiehen ominaisuudet, joten tosi elämässä kyllä niistä joustaisi tarpeen mukaan. :)

Tärkeintä olis että mies on saatavilla (vapaa, musta kiinnostunut, ei olisi välimatkaongelmaa), sopivan tyylinen ja persoonallinen, sopivan ikänen ja se että se sopii lapsiperheen elämään ja se että saisin siitä sen 'jonkun tunteen'.

Mä todellakin odotan et saisin jo pian jonkun halikaverin. Ei oo reiluu jos joudun odotella sellasta ihmettä loppuelämäni. Monet seurustelee monta kertaa elämänsä aikana, niin miks mä en vois edes kerran??
Onneks mulla on edesn mun lapset, B:ta on kiva halia kun se ei yleensä rimpuile pois, mutta riittääkö se ikuisesti että ainoat keltä saa mitään läheisyyttä on omat lapset? Mulla on usein sellanen turha-fiilis, mihin tosiaan uskoisin että poikaystävä auttais. Mutta mun tosiaan pitäis saada myös jotenkin purettuu tätä mun suojamuuria. Mä pystyn kyllä helposti tutustuu keneen vaan, ja ajattelen et oon kuitenkin suhteellisen sosiaalinen ja ekstrovertti, mutta toi tunnehommeli on mulla kyllä vähän jäissä. Varmaan joltain osin tää on 'lapsuudesta' ja joltain osin siks koska en oo koskaan saanu ketään kenet olisin halunnut. Usein mietin et miltä tuntuis et joku tykkäis ja välittäis musta. Tytöille ehkä oon jopa rakas, ja toivottavasti K:llekin, mut en oikeestaan usko että muille niinkään. En oo juurikaan tuntenu oloani rakastetuks. Siks oonkin sitä mieltä että vaikka K olis sellanen ettei sitä kiinnostais tollaset höpinät ja vastais vaan että no aijaa, niin silti sille on tärkeetä että se kuulee säännöllisesti että on mulle tärkeä <3

Lasten hauskoja juttuja

Käytän paljon facebookkia, sinne aina kirjotan mun lasten fiksuja oivalluksia. Ajattelin kopsata tänne sieltä lähiaikojen juttuja. :)

- Alkoi se Aatami etsii Eevaa ohjelma, missä mennään alasti treffeille. Telkkari oli jäänyt sille kanavalle, ja lapset tottakai hoksasi sen.
Sanoin K:lle et täs ohjelmas ihmiset menee alasti treffeille. Se oli heti ihan että "MIKS IHMEESSÄ???!????"
B kysy et "ai ei ees pikkareita?" ja K jo nyt naureskeli et "ja niitä ei oo ees sensuroitu!"
"katotaan tää on hauska! Nyt se riisuu vaatteet!"
Tavallaan mietin että ehkä ihan hyvä et lapset näkee alastomuuden tolleen luonnollisena viattomana asiana eikä sellasena aikuisviihteenä, että olis jotenkin likaista ja liittyis seksiin. Laitoin kyllä ne kesken ohjelman nukkumaan, mut olis mielellään halunnu kattoo sitä kauemminkin. Hirveesti niitä nauratti!
Sit toisena viikkona kun tää ohjelma tuli uudestaan niin että ne sattu sitä näkemään, niin oli edelleen ihan innoissaan. B naureskeli ja sano et se tykkää alastomuudesta ja "kato mikä siellä roikkuu hihihihihih!"

- B oli kerhossa(kin) miettiny et haluais vaihtaa K:n toiseen isoveljeen, vaikka yhteen K:n kaveriin. Ellei se sit vois vaihtaa isoveljeä johonkin isosiskoon. (Koska K aina kuulemma kiusaa ja haukkuu sitä)

- D rikkoo ihan hirveesti kaikkia leluja, siis melkeinpä päivittäin. Ei mun toiset lapset oo ollu samanlaisii. Sit kun siltä kysyy asiasta niin se kyllä myöntää kaiken ihan rehellisesti. "No kun jalka iltos ja pää katkes. Ja minä likoin kaiken. Likoin kaikesta kaiken."

- Kiva kuunnella tyttöjen leikkejä. B leikkii pojalla ja se puhuu niin että "Hei kultsi! Mitäs beibi?" 

- saanks mä lainata sun laukkuu?
- joojoo ihan sama, kunhan lopetat mun räpläämisen

- stella lopeta jo mun räplääminen!
- rakastutaanks?
- en mä oikein voi kun mulla on jo yks. Mut voidaan joskus joku toinen päivä.
- okei mä nukun stella sun vieressä, yhen yön..

Nopeesti toinen lämpes, kun ensin kielsi räpläämästä (ihan vaan koskemasta siihen) ja sit meni kuitenkin nukkuu sen kanssa. Mutta rehellinen poika. Palas Ashlynnin luo ja sano sille että "Tulin tuolta Stellan luota, aaaah ihana Stella <3 "
- Iltasiivousta, K sano olevansa työnjohtaja. B sano et ei oo olemassa työnjohtajaa, sä oot huono siivooja ja laiskiainen!

- D koko ajan vinkuu MUN poneja ja MUN nukkeja et se haluu niitä. Kyl K ja B aina ymmärsi mun keräilyistä et ne on äitin juttuja ja niillä on omansa, D haluais kaiken multa ja sit se itkee ja vinkuu niiden perään. Etenkin nyt kun on toivomassa kaikkee synttärilahjaks, mielummin nyt heti -lahjaks.. Suurimmat toiveet mistä se jaksaa joka päivä monta kertaa muistuttaa on PAHA PONI, PAHATAR ja SOKERIKISSA.

B sentään sano että "arvaa mitä mä haluun kaikista eniten sit mun synttärilahjaks? Haleja. Ja toisiks eniten pusuja". Oiiii, se on paljon helpompi tyttö, ja niin ihanat toiveet, että sellasta vois itekin toivoo.Joku päivä D jutteli mun iskälle synttäritoiveistaan. (Se paha poni on jostain pakko saada!) Kysy D:ltä että mitä se paha poni tekee, niin D vastas että "se kaivelee tyttöjä!" En yhtään tiiä mitä tästä ajattelis, mut joo kyllä toi vastaus nauratti! Hymiö grin D haluaa siis pahan ponin mikä kaivelee tyttöjä, ookoo.
- "ääääÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄ"
-mikä niillä on?
"lakuhaujalla on pissahätä!"
Lakuhauja = Draculaura. Nyt vasta ekaa kertaa mietin että kai noidenkin nukkejen kuuluu pissata. Tosin onko se itkuhuudon paikka?- Mun lapsille on varmaan tullu jo erittäin selväks se, että mä haluaisin poikaystävän. B tarjos mulle nätisti omaa poikaystäväänsä "Saat M****n sit kun se kasvaa aikuiseks". Hmm.. no voi olla että silti ottaisin kaikkein mieluiten suunnilleen itseni ikäisen poikaystävän. Vaikka varmaan jokatapauksessa joudunkin tässä odottamaan sellasta reilusti toista kymmentä vuotta muutenkin.
Puhuin toisena hetkenä D:n kans poikaystävistä et mistä saisin sellasen niin se vastas "no sieltä paketista!" Eli tilaanko mä nyt jostain vaan sellasen?
Ja sit vielä yks lapsiin riippumaton juttu:

Miksköhän mä en saa tinderissä matchejä? Johtuisko se siitä et ite en paina sydäntä juuri kellekään, vai siitä et esittelen siellä itseni näin: "Olen viidentoista lapsen yh-äiti ja työtön luuseri sossupummi. Ilmainen raha aina kelpaa, on se sitten saatu huijaamalla tai huoraamalla. Tai en ole varma onko enemmänkin lapsia, menin laskuissa sekaisin. Silti haluan niitä lisää. Jokaisesta jäi 'raskauskilot', painan reilusti yli sata kiloa, en mahdu edes ovista ilman että vedän vatsan sisään. Hymiö wink Toivottavasti pidät isoista tisseistä, nämä on kätevät, niillä pesee hyvin sekä lattian että oman selän. Olen siis aikalailla täydellinen joten ole säkin!"

Tää meni nyt tälleen erikoisen näköseks varmaan siks kun kopsasin facesta tekstejä. Mutta en nyt jaksa ja osaakaan välttämättä korjata sitä, joten antaa olla näin :)

Pääsiäispupuseni

<3 D pari vuotta sitten <3

Tässä on B:n kerhossa otettuja kuvia lapsista. (Yksi on K:n koulukuva.) D:kin oli sillon tosi kiltisti, mikä oli ihme, ja hyviä kuvia mun mielestä tulikin. Ainoa mun toive mikä ei koskaan toteudu on se, että haluaisin että kuvissa olisi aina valkoinen tai vaalea tausta. Ainahan se on sininen, vihreä tai harmaa.

En oo muuten juurikaan lapsistani kirjoitellut varmaan aikoihin, niin tästä tuntuu olevan jo kauan, mutta D:kin on oppinut kuivaksi. Oppi sitten lopulta muutamassa päivässä kokonaan kerralla myös yökuivaksi, kun päätin ottaa kokonaan vaipan pois.
B on mun pieni mallityttö, se kotonakin tykkää poseerata ja ottaa asentoja ja hymyilee nätisti ja pyytää mua ottamaan siitä kuvia.

B on herkkä voimaan pahoin, sillä on autokyydissä aina pahoinvointirannekkeet ja ämpäri sylissä ja silti saattaa oksentaa ihan kaupungin sisäiselläkin matkalla. Ja jännitys saattaa myös laittaa sen oksentamaan. En tiiä, ehkä myös jotkut ruuat, jos ne ei sulaudu hyvin. Harmi kun toinen oksentelee tolla tavalla melko usein 'ilman syytä', loppuukohan tämä joskus?

Me ei tänä vuonna panostettu pääsiäisasuihin virpoessa, eikä lapset muutenkaan virponeet kuin vain mut ja lähisukua, meillä oli silloin niin kiire päivä. Ehkä mä huomenna voin piirtää ainakin tytöille (K ei ehkä suostu), pupunaamat :)

IHANAA PÄÄSIÄISTÄ!

seuraavana päivänä lisätyt kuvat:

Sinkkupäivitys

Sain viime lauantaina, viikko sitten, vapaaillan ja -yön. Oli ollut taas tunne et olisin sellasen tarpeessa ja täällä oli sopivasti yhdessä baarissa sinkkubileetkin, minne olin innoissani menossa. Loppujen lopuksi jäi huono mieli niistä, ja koko illasta. Kuten mulla on usein tässä ollut. Aina on haluamassa vapautta, mutta sitten ei olekaan niin kivaa ja tuntuu että turhaan missään kävin. Olisin ihan yhtä hyvin ollu kotona lasteni kanssa. No, kuten mulla yleensä, niin on vaikee saada seuraa vapaailtani viettoon, se aina aiheuttaa oman stressinsä. Sinkkubileisiin tosin vois yksinkin mennä, mutta onhan se kivaa jos on kaveri mukana. Illanvietossa yks parhaita asioita olis mun mielestä jonkun tyttökaverin kanssa valmistelu ja aloittelu. Sen tein nyt suurimmaksi osaksi yksin. Yhden kaverin piti tulla aloitteluun, ja toisen kanssa oli sovittu nähdä keskustassa, mutta molemmat peruuntui, onneksi sain yllättäen yhden muun kaverin sit mukaani.

Mutta tästä tulin taas siihen tulokseen, etten aio enää ees yrittää vapaaillan saamista, ellei oo tiedossa isompia bileitä. En halua laskee yhden kaverin varaan, kun en halua ottaa riskiä että joutuisin vapaan viettämään yksin kun se peruisi. Mikähän tässä mulla on, onko jotenkin liian vähän ja vääränlaisia kavereita. Ei joskus ennen ollut sellaista ongelmaa. ja suht harvoin kavereilla on mahdollista saada musta lapsetonta seuraa, niin tavallaan luulis et sillon kaikkien pitäis olla tyrkyllä mun seuraan. Mut ei, pitää varmaan kaikki kysyä läpi ja sit saa muutaman ehkä vastauksen, niin ei sen varassa oo kiva mennä. Vapaaillan pääasia pitäisi olla viettää aikaa just kavereiden kanssa, eikä se että menee yksin baariin etsimään tulevaa poikaystävää.
Ajattelin siis että ensi kerralla en pyydä vapaata, jos mulla on tunne et olis kiva käydä jossain, vaan sit vasta kun on isommat juhlat, vaikka kaverin bileet, minne on kutsuttu enemmän jengiä, koska siinä ei haittaisi ihmisten peruminen, koska olis varmasti ees jotain seuraa, kun tuskin kaikki peruisi tai jättäisi tulematta.

No ne sinkkubileet oli sinällään myös pettymys, en päässyt edes siihen speed-datingiin. Siihen otettiin 15 naista ja 15 miestä ja kun ilmoittautumisjonossa tuli mun vuoro niin sanottiinkin et naiset on jo täynnä. Olisi ollut kiva kokemus tollanen speed-dating, vaikken oletakaan että olisin sieltä ketään löytänyt. Katselin kyllä baarin ympäri, enkä löytäny ketään mun tyylistä kiinnostavaa. Vaihdettiin baaria. Kolmessa baarissa käytiin, missään ei mulle ketään. Mutta toisaalta, luulen ettei baarit oo paras paikka etsii miehiä, niinkun ei netti tai tinderkään. En varmaan olis löytäny ketään vaikka olisin käynyt kaikki Lappeenrannan baarit läpi. Hankalaa kun on sellanen erilainen miesmaku.

Kävi sit mielessä yks syy siihen miks voin ehkä olla sinkku. Mä aloitin tän homman liian myöhään. Olis pitäny alottaa sillon yli 10v sitten, kun ehkä ihmiset vasta etsi parejaan. Mut mua ei sillon kiinnostanut mikään vakavampi. Mulla on sellainen ikätoive et olis 5v nuorempi-5v vanhempi. Eli mielellään 80-luvulla syntynyt. Tai ihan 70-luvun lopussa. Tuntuu et sellaset kolmekymppiset miehet etsii nuorempaa eikä niinkään oman ikäistään naista. Eli parikymppiset sit vie mun potentiaaliset miehet. Ja mun ikäset ehkä kelpais yli 40 vuotiaille, ja mä taas en yhtään katsele sinne suuntaan. (en oo mitään 40-vuotiaita vastaan, hyviä ihmisiä on varmasti ne 40+ vuotiaat miehetkin, ne on täydellisiä niille 40+ vuotiaille naisille.) Suurin osa mun ikäisistä elää jo ensimmäisessä, tai ehkä toisessa vakavassa perhesuhteessaan, niin pitääks mun nyt sit odotella niiden eroa kun en hirveesti vanhempaakaan halua. Muuten jälellä on ehkä ns. ö-luokka. Ja jos ottaisin jonkun sellaisen kenestä en itse oikeasti ole yhtään kiinnostunut, tekisin siinä väärin sille miehellekin. Joo, ikä on vaan numero jne, mut mun mielipide on se et 5vuoden ikähaarukka molempiin suuntiin ei pitäis olla liikaa toivottu. Musta tuntuu että tein mokan tässä toisen puoliskon etsimisessä, koska aloitin liian myöhään tän homman, tällä hetkellä tunnun olevani väliinputoaja tässä ikäjutussa. Ja onhan ikää tärkeämpää se ns. samanhenkisyys kuitenkin, mutta jokatapauksessa tällaista mietiskelin. Musta tää noin 30v tuntuu vanhalta jo tähän poikaystävän etsintään. Varmaan siks koska oon elänyt äiti-tavalla kymmenen vuotta, ja muutenkin aloitin nuoruuden elämisen vasta 18 vuotiaana kun muutin kotoa pois, joten ei siinä välissä kovin kauan ehtinyt 'elää'.

Tästä tulee taas pitkä kirjoitus, mutta vielä yksi tärkeä juttu, mulla nimittäin oli eilen illalla TREFFIT!  Kaveri oli jo jonkin aikaa puhunut mulle yhdestä kaveristaan. Sain nyt siltä sen puhelinnumeron ja laitoin viestiä. Sovittiin että se tulee meille illalla kun oon saanut lapset nukkumaan. Uskalsin pyytää sen kotiini koska sai niin hyvät suositukset siltä kaveriltani, en olis tuntematonta tänne uskaltanut päästää ensitapaamisella. Olin kuullut siitä vähän ja nähnyt pari kuvaa, ja ajattelin että miksei, kannattaahan edes kokeilla voisko siitä tulla mukaan. Mähän tykkään eniten rokkari-tyylistä. Tää oli enemmänkin hevari, mutta ei saa alkaa niin nirsoks ettei vois mitään muuta tsekata kun vaan täysin yhtä kategoriaa. Oli mukava, kiltti, kiva mies, ei mulla oo siitä mitään huonoa sanottavaa.  MUTTA se ei vaan tuntunut siltä miltä luulisin että pitäisi tuntua. Ei tuntunut musta yhtään miltään, ei mun puolelta kipinöinyt vaan ollenkaan. Se oli hyvä mies, mutta ei ehkä mulle sopiva. Harmi, mutta minkä mä sille voin. Mietin et ehkä mä oon vaan jotenkin tunnevammainen, enkä ees osaa tuntee sitä kemiaa millasta pitäis tuntee miehen ja naisen välillä. Ja etenkin kun se vaikutti olevan musta kiinnostunut, niin tuntu jotenkin pahalta sit kun itsestä ei tuntunu miltään. Yritin vaan vältellä sen lähentymisyrityksiä, en mä pystynyt antaa niihin mitään vastakaikua. Mutta tavallaan silti kiva huomata, että ehkä joku vois olla kiinnostunu mustakin.

Ehkä tää vika on tosiaan vaan mussa, että mä en vaan osaa, ja oon jotenkin jumipää. Ehkä se onkin totta kun ihmiset usein sanoo ettei mulle vaan kelpaa mikään. Vaikka haluisin ajatella toisin. Yritin kuitenkin olla avoimin mielin, mutta ehkä me ei sit kuitenkaan oltu sellai tarpeeks samanhenkisiä. Mä kuitenkin yritin, mutta harmittaa ajatella, että onkohan mulle olemassa ketään sopivaa. Jos on niin se on jossain tosi piilossa, joten voisko jo pikkuhiljaa tulla esiin sieltä.
Pystynköhän mä koskaan tuntee mitään kipinää ketään miestä kohtaan..?
Odotan sitä että joskus joku oikein 'kolahtais' muhun.

Mua muuten kiinnostaa kuulla muiden sinkkuudesta kärsivien mietteitä, jos jollain on jotain sanottavaa näihin mun juttuihin, omia kokemuksia tms. Tai voitte linkittää oman bloginne sinkkuaihetta koskevia juttua :)

Tässä vielä bileillan selfieitä :)

Hiusasiaa ja kevättä rinnassa

Blondasin hiukseni. Mullahan on usein pinkkinä edestä, ja parit mustat raidat seassa. Mutta vaihtelu virkistää, uskon et kyllä mä parin kuukauden sisään laitan taas sitä pinkkiä. Sitä on niin helppo kuitenkin laittaa, ja sen saa yhdella blondauksella poiskin. Pinkin pitämisessä on vaan vähän hankaluutta, verrattuna tietenkin helppoon yksväriseen blondiin. Pinkki kulahtaa nopeesti ja pitää olla usein värjäämässä, mutta etenkin se suihkussa käyminen, hiusten pesua varten aina erittelen naaman eteen tupsuksi ne pinkit, koska niistä muuten leviäisi etenkin ensimmäisillä pesukerroilla sitä pinkkiä sit myös vaaleaan osaan. Kai mä tällä hetkellä kaipasin myös sitä suihkussa käymisen ja hiusten pesun helppoutta.

Mä tykkään otsiksesta, oon aina tykänny. Mun mielestä se sopii mulle. Mun otsan sivuilla kasvaa sellasta 'vauvahiusta', niin otsis piilottaa senkin kivasti. Välillä oon sitä kasvattanut pois, mut tosin kun on otsis sen saa myös pannalla tai pinneillä tai pompulalla myös pois. Mulla oli jo lapsena otsis, eikä mulla oo siitä muuta traumoja, kun joskus se oli todella paksu, niin musta se ei sillon sopinut mulle jos oli hiukset takana kiinni. Siitä nähnyt jotain valokuvia. Mut siihen aikaan tais varmaan monella olla paksu otsatukka :D
Spice Girls aikana olin tosi Emma-fani, ja sekin sai mut ehkä entistä enemmän tykkäämään otsatukasta. :D

Mä en osaa hirveen hyvin käyttää hiusaineita, tai tehdä kampauksiakaan, ainakaan minkään oikeen säännön mukaan. Jos laitan jotenkin niin ne on sit yleensä saparoletit, tai alasaparot tai yläsaparot, tai pyörittää yläsaparot sellasiks palloiksi ja saatan laittaa jotain kukkia tai rusetteja koristeeksi. Kai tollaset on monen mielestä lapsellinen kampaus, mut tykkään siitä itselläni ja lapsillani. Mulla on sellanen levee pää, 'neliö pää' niin musta mulle sopii paremmin kaks pompulaa kun yks taakse. Kuitenkin ehdottomasti eniten pidän aina hiuksiani auki, ja joku koristepinni sivussa tai niin että pitää osan hiuksista ylhäällä. Lakkaa laitan otsatukkaan ainakin, mutta kyllä se silti ulkona menee aina sekasin tuulessa :D Tykkään myös hatuista, oikeestaan keväällä ja syksyllä vaan kuljen ilman hattua, talvella pitää olla joku lämmin, ja kesällä pitää olla suojana, koska mun päänahka palaa muuten. Muutenkin palan herkästi auringossa. Hattujen ja otsiksen huono yhdistelmä on kyllä se että hattu lyttää sen otsiksen.. :/

Tykkään tästä kevätsäästä, on jonain päivinä vaikuttanut jo piristävästi mielialaankin.

Mun sisko kävi Amsterdamissa ja toi mulle sieltä tuliaisiks tällasen ihana paidan :) Taitaa se tietää mistä mä tykkään :D

Selkäpuolella on tällanen teksti

ja edessä PROUD BLONDE Barbie

Tässä mun hiukset kokonaan vaaleina taas. Onneks nää näyttää pikkuhiljaa jo vähän kasvaneen. Mun hiukset meni välillä niin huonoon kuntoon että niitä oli pakko leikkaa, oli kai melkein polkkapituiset.

Laitettiin prinsessan kanssa vähän kiharoita <3

Yritin ottaa järkevää kuvaa missä kaikki lapseni on samassa kuvassa, suurin osa kuvista oli jotenkin... epäonnistuneita? Useimmiten vähintään yks ei osannu olla ihmisiks kuvassa(kaan) :D

Tällasen kuvan sain vihdoin, reilu viideskymmenes kuva. D on EDELLEEN kova peukunimijä..

Mulla on ollut nyt aika epäsosiaalinen kausi (mutta oon ollu facebookissa sosiaalinen :D ), en oo juurikaan kavereita nähny, tosin niilläkin on ollut kiirettä. Ehkä tää kevät nyt piristäis kaikkia, ja sais aikaseks nähtyä enemmän ihmisiäkin. Mä NIIIN haluaisin kokea ihastumisen tunteen. Kohta alkaa taas huomaamaan, että kaikki kulkee pareittain, linnut ja perhoset mukaanlukien.

D tosin tuli tänään kipeäks (kuumetta, ripulia, katsotaan tuleeko vielä muutakin ja muillekin lapsille...) niin pitää nyt parannella ensin. D:hän on tässä ollut jo hyvän aikaa täysin kuiva, voin olla siitä ylpeä! Mutta täksi yöksi laitoin sille nyt vaipan sen ripulin takia, sitä olis todella inhottavaa siivota jos sattuisi vahinko.

Treffihaasteen luovutus ja hukkaan mennyt aika

Vierähti sit yli kuukausi viime kerrasta. Mulla on ollut jotenkin huono fiilis, ehkä vähän kaikesta. Epäonnistuin positiiviseen asenteen pitämisessä ja omassa treffihaasteessani. Eli mun säälittävä saldo on vaan ne yhdet tammikuun treffit. Päätin lopettaa sen 'pakko päästä treffeille'-jutun koska se enemmänkin vaan stressasi. Tottakai meen silti treffeille heti jos siihen tulee mahdollisuus. Loppukuusta olis yhdessä baarissa täällä sinkkuilta, yritän päästä sinne jos saan vapaata.

Mut kaikki on jotenki menny mönkään, en oo osannu pysyy päätöksissäni. Kavereiden näkeminenkin on vähentynyt, ja niille soittaminen. Luulen et sekin on paljon mun mielialasta kiinni kun tottakai mielummin jollekin juttelis mukavasti kun että valittais vaan kaikkee. Mä oon vaan sellanen kateellinen ja katkera, siitä pitäis päästä yli. Mut tulee itselle niin surkea olo jos kuulee vaikka kaverilta et sitä on nyt moni mies lähestyny, ja itse en koskaan tapaa sellasia missään. Mut toisaalta minkä sille voi. Jos toinen on kaunis ja toinen ei, tottakai hyvännäköinen saa ihmiset kiinnostumaan siitä. Mut kyllä se omaa mieltä kaivertaa että miks aina muut, miks en koskaan mä. Joskus suklaa auttaa hetkeksi vähän paremman mielen, ei aina. Mut kyllä mä sanoisin et suklaa on mun elämäni paras ystävä, siihen voi luottaa, ja se ei petä ja ainakin yrittää aina saada paremmalle mielelle.

Kumpihan on vaikeempaa; poikaystävän vai työpaikan saanti? Aina on vieressä joku kauniimpi ja ihanampi ja työpaikkaa hakee joku parempi kenellä on enemmän kokemusta. Aina valitaan joku muu kun mut.
Mä en oo koskaan ollu kenenkään ykkösvaihtoehto, tai varmaan edes sadas, tai tuhannes... Joten luulen, että mun täytyy odotella että kaikki on käyny ensin kaikki muut läpi ja olla se viimenen jämäpala sit jollekin. En vaan haluais olla kellekään mikään jämäpala, viimeinen vaihtoehto. Olis ihanaa olla ihan ykkösvalinta. Ei mikään lisäpalvelu tai oheistuote. Ei tässä tarviis naimisiin mennä, mut haluaisin olla jollekin ihan se päätuote.
Uskon, että se olis joku maailman paras fiilis, jos kelpais jollekin just sellasena kun on, ja että se toinen tosiaan oikeesti tykkää susta ja haluaakin olla just nimenomaan sun kanssa. Kaikkien pitäis saada joskus tuntee tolla tavalla olevan tärkee jollekin. Ja tottakai että itse kans tuntee samalla tavalla sitä toista kohtaa.

Kaikki aina kyllä sanoo että ihmiset lähestyy enemmän positiivisia joista näkee että pitää itsestään, kun itsesäälissä kieriviä surkimuksia. Totta se varmasti on. Mut mä tarviisin tähän piristymiseeni sen jonkun ihmisen. Ja sellaista ihmistä en ehkä tuu saamaan tällaisena. Eli joku oravanpyörä, vai miten tää nyt menee. Täällä netissä kirjoitellessani helposti puran tuntojani ja mietteitäni ehkä negatiivisen kuuloisella tavalla, mut se toimii mulle ehkä jonkin sortin terapiana. Olen kyllä kotoa poistuessani ihmisten ilmoilla yleensä iloinen ja mielestäni helposti lähestyttävä, hyvällä tuulella ja avoin, mutta en mä kyllä mitenkään päin pidä itsestäni. En esim. osaisi ottaa kehuja vastaan, kun tyrmäisin ne heti että en tosiaan ole, että mussahan on sitä ja sitä vikaa. En tiiä miten oppisin tykkäämään itsestäni ja hyväksymään itseni. Jos muka muut ei voi tykätä musta jos en ensin itse tykkää. Hirveen paljon saa kuulla kaikkee tollasta oikeestaan päivittäin, et miten teen kai kaiken väärin ja miten pitäis toimii ja miten olla. Kaikkee oon yrittänyt, joten jäänyt siihen et jospa olisin sit vaan oma itseni. Mä oon ollu (en tiiä oonko vieläkin) tyyliin pelkkä vitsi tälle kaupungille, ja on sanottu vaikka mitä. Joskus olin välittämättä niistä, mutta onhan ne kaikki silti jäänyt mieleen kummittelemaan ja satuttanut ja lopulta runnonut tän mun itsetunnon tosi alas, onkohan siitä hädintuskin hitustakaan jäljellä. Ei ihmiset sitä ajattele miten pahasti vain yksikin sana voi toiseen vaikuttaa, jos se kuulee samantyylistä sadoilta muilta. Kyllä ihmiset menee jossain vaiheessa rikki. Itse pyrin aina ajattelemaan kaikista muista ihmisistä vain hyvää, ja luulenkin että oon ihan liian kiltti, pitäis olla tuhmempi, ei kiltit pärjää.

Muut asiat mitkä on rasittavaa kuulla jatkuvasti, sinkkuna tai yksinhuoltajana, on sellasia kun:
- ite oot elämäntyylis valinnu (eli halunnu kai kolmen lapsen yksinhuoltajaks..?)
- kaikille on olemassa joku (mut entä jos ei oo!?!???)
- kyllä se sattuu kohdalle kun vähiten odotat (just joo, en odottanu moneen kymmeneen vuoteen eikä sillonkaan tullu vastaan. Kai mä nyt saan jo odottaa ja yrittää löytää jonkun, jos muuten melkein koko elämän oon ollu odottamatta)
- ei ne sun oven taakse kävele sua kotoa hakemaan (no luulinko mä niin??)
- itepä järjestit asias noin, ite oot lapses hommannu, niin ne hoidatkin....

Noissakin yleisissä neuvoissa ne on niin ristiriidassa keskenään, ei muka tuu etsimällä, mut ettei tulis etsimättä. Asiat menee tosi vaikeiks, kun mikään tapa toimii ei olis oikee.
Kyllä niissä on se totuuspuolikin, mutta kaikkee ei jaksa kuunnella joka hetki, ihan kun ei tietäis ne jo ja se että en tiiä oonko täs nyt jotenki väärässä, mut ei mun mielestä kenenkään kuuluis pärjätä täysin yksin kaikessa. Vaikka oliskin mulla yksin ne lapset, niin ei se kuulu normaalimaailmankuvaan ettei keltään vois saada apua niiden kans. Joku typerä olettamus että yksin pitäis jaksaa aina ja ikuisesti kun itse on tähän hommaan ajautunutkin. Tottakai mä tykkään ihan maailman eniten, ja nautinkin mun lasten seurasta yleensä, mut ei oo väärin haluta elämältä MYÖS jotain muuta kun pelkkää sitä. Harmi vaan kun ei sen asian kanssa auteta juurikaan. (sossujen avun hakemista, tukiperheasioita koskevia kommentteja en julkaise, niitäkin tulee ihan tarpeeks ja tiiän asiat)
Vaikka olis yksinhuoltaja, niin ei kenenkään kuulu pärjätä ihan yksin koko ajan. Siinä tulee vaan hulluks, ja ainakin on sinkku ikuisesti jos ei pääse käymään ihmisten ilmoilla tarpeeksi joskus ilman lapsia.
Ja varmasti monenkymmenen vuoden päästä jos huomaan etten oo vieläkään koskaan seurustellut, niin tuun olemaan kiitollinen siitä että sain lapset vaikkakin sitten tälleen yksin, koska muuten olisin jäänyt kokonaan ilman niitä.

Mä lupaan käsi sydämellä ja raamatulla etten tuu koskaan omille lapsilleni sanomaan mitään tollasia juttuja, maailman kamalinta lausetta: "itepä oot lapses hommannu". Aion auttaa lapsiani, ettei niille tuu yhtä vaikeeta kuin mulla. Vaikka toivottavasti niillä on kumppani vanhemmuudessa mukana, mut aion pyytämättä tarjota niille säännöllisesti kahden keskistä aikaa että hoidan sit mielelläni niiden lapsia. Että niistä tuntuu että saa edelleen olla omia itsejään eikä oo pelkkä äiti tai isä, mistä mulla nyt lähinnä on tuntunut tässä jo varmaan kymmenen vuotta.

Tästä pääseekin sellaseen aiheeseen kun hukkaan meneminen, mulla on nyt ollut tässä suuri hukkaan menemis-tunne, ja se ei oo kovin kivaa. Tosiaan tuntuu että oon itse mennyt hukkaan noin kymmenen vuotta, ja tää aika olis ollu ehkä sitä parasta aikaa just vaikka jollekin miehelle. Mä tässä oon koko ajan rupsahtanut ja mennyt pilalle, niin harmittaa et sillon kun olin vielä parempi niin kukaan ei päässyt hyötymään musta. Koko ajan oon ollut vaan yksin, kun joku olis voinut hyötyäkin mun seurasta ja läheisyydestä. Eikä sitä aikaa saa takas. Tää asia on varmaan jotenkin vaikee selittää ja ehkä sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin sellainen kuka tuntee itsekin menneensä 'hukkaan'. Vähän kamalaa ajatella että mun 'oma elämä' loppui 21-vuotiaana. Pitäis saada olla muutakin kun pelkkä äiti, ei mun hali- ja pusukiintiö pääse täyttymään lapsista, tarviis jonkun muunkin vielä. Toivotaan vielä et joskus voin istuu sohvalla oman mussun kainalossa ja katsoo my little ponya ja syödä suklaata. Kuvitelle tollanen ihana 'romanttinen' hetki :D

Ennen katselin paljon elokuvia, iltaisin yksin kun lapset saanut nukkumaan. Sellasta blondihömppää, just parasta viihdettä mun mielestä, aivot narikkaan tyyliin. Niin joku ilta aloin katsoo jotain ja se tuntu musta niin pahalta. Mä en enää pysty katsoo mitään (muuta kun salkkareita), missä ihmisillä on minkäänlaisia parisuhteita, missä ne saa pusuja ja olla toisen lähellä. Se tuntuu niin pahalta ja epäreilulta. Eli tästä voi ehkä päätellä että todellakin mulla olis jo aika ekan kerran elämässäni seurustelulle tai johonkin siihen suuntaan. Pitäis vaan oppii nauttii sinkkuudesta, mut kun oon ollu sinkku jo niin kauan, eli aina, niin se menee jo tosi vaikeeks nauttia siitä.

Btw, selibaattia tulee pian täyteen jo 3 ja puoli vuotta :(

Tammikuun tilannekatsaus treffihaasteesta

Vähintään yhdet treffit joka kuukausi tämän 2015 vuoden ajan.

Niin tää mun uudenvuoden lupaus, käydä treffeillä, ei oo kovin vaativa suurimmalle osalle ihmisistä. Mut mulla se on vaikee toteuttaa, että pääsisin edes kerran kuukaudessa treffeille. Kun miettii niin eihän se kovin paljon oo että vaan 12 treffit vuodessa (saa tietenkin enemmänkin, jos onnistuu), koska joku varmaan hoitais ton määrän jo kuukaudessa. Mä kuitenkin haluun treffata kundit yksin ilman lapsiani, ja oon aika vähän niistä erossa. Päätin kyllä, että oman mielenrauhanikin kannalta aion nyt kerran kuussa vapaalle. Mulla on hyvä tuttu edullinen lapsenvahti nyt ollut pari kertaa, kerran joulukuussa ja toisen kerran oli äskettäin, ja voin hyvin käyttää sitä nyt aina jatkossa sillon tällön, jos sille vaan sopii. Jos siis en saa lapsia vanhemmilleni yöksi. En tosin edes viitsi kysyä niiltä aina kun haluaisin.

Paras juttu olis tietenkin löytää tän vuoden aikana ihan poikaystävä. Mutta en saa ottaa liikaa paineita sen suhteen, nyt on pääasia edes ne treffit per kuukausi. Bonusta jos treffeihin sisältyy pientä läheisyyttä. Tammikuun treffit oli ihan ok. Musta se oli ihan hyvä tyyppi, ei mitään pahaa sanottavaa siitä, mut no onhan tää nyt ollu vähän niin, että ei kai se sit kiinnostunu musta, tuntuu ainakin siltä. Eikä hirveen paljon olla oltu edes yhteyksissä enää. Ja kuulemma treffit menee huonosti jos ei saa edes halia, niin kai se oli sillä tavalla sit jo selvä peli, että se jäi siihen.

Mulla on jotenkin tullu sellanen juttu jo kauan sitten, etten itse kai uskalla yrittää todennäköisesti liikoja,. Mä en pysty kiintymään ja alkaa roikkuu toisessa. Ja muutenkin kun oon aina ollut niin itsenäinen, niin mulle kaikki vakavampi olis ihan uus juttu, mihin en varmaan ihan noin vaan edes pystyisi. Kai se, etten uskalla edes yrittää ketään on siitä jäänyt, kun ennenkään en oo saanut koskaan ketään ketä oon yrittänyt, joten tuntuu että turhaan yrittäisin. Mut oon sit vastaanottavainen sellasille, jos joku yrittäis mua. Paitsi en tietenkään ihan kelle vaan, kyl siinä pitää jotain kiinnostavaa mun mielestä olla :D Mut tuntuu siis että mä oon sellanen, että pystyn tykästyy toiseen ja alkaa elättelee mitään toiveita esim. seurustelusta, vasta sit kun musta tuntuu, että se toinen olis kiinnostunu musta. Jotenkin ei halua sellasta pettymystä, että yrittäis ja sais pakit. Mä oon kai jotenkin vanhanaikanen tai rikki, mutta haluaisin että mies tekis aloitteen.

Tää vuosi on siinä mielessä nyt alkanut hyvin, kun oon päässyt nyt kaksi kertaa bilettää. Ehkä sekin, kun lapset kasvaa, niin tuntuu että paremmin pystyy jättämään ne yöksi eroon musta. Mutta riittäishän sekin että pääsee kerran kuussa ihmisten ilmoille ilman lapsia, niin ehkä pitämään mut järjissäni :D Viime vuonna tosiaan kävin koko vuoden aikana vaan kolme kertaa bilettää. Ja kyllä se oli ehdottomasti liian vähän. Musta sinkkuihmiselle on tärkeetä päästä sillon tällön ulos missä voi tutustuu uusiin ihmisiin/aikuisiin/etenkin miehiin, kun ei kotoakaan kukaan tuu hakemaan. Joten jos joku miettii tota biletystä nyt pahana, et olis liian paljon joka kuukausi, niin mä oon oikeestaan ihan kaiken muun ajan, joka sekunnin, mun lasten kanssa kuitenkin.

Tää mun edellinen biletyskertakin meni hyvin. En muuten tarkota bilettämisellä mitään örvelökännejä, en tosiaan. Tarkotan sillä että ehkä nätisti juo muutaman seurajuoman ja juttelee ja hengailee kavereiden ja uusien tuttavien kanssa, jossain muualla kuin täällä mun omassa kotona. Jossain ihmisten ilmoilla. Pitää hauskaa, ja ehkä tanssii tai laulaa karaokee (surkeasti) tai jotain muuta perusjuttua.
Nyt tällä viime kerralla olin mun kaverin synttäreillä. Osan niistä olin tavannut ennenkin, osa oli mulle uusia, mut kaikki vaikutti hyviltä tyypeiltä. Vaikken mä millään treffeillä ollutkaan, niin kyllä mä silti vähän läheisyyttä ja kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen sain (WOW :D )! No ei kai siinä mitään pahaa oo, en mä mitään suurempaa syntiä tehnyt. Kyllä musta on kivempaa just vaikka pussailla mielummin jonkun tutun kuin tuntemattoman kanssa, joten kai sit parempi näin. Aiemmilta treffeiltä jäi halit ja pusut saamatta, niin ehkä tää sit korvas sitä. Ja bonuksena kysyttiin naimisiinkin. Tätä nyt ei tietenkään voi tosissaan ottaa :D Koko iltaa. Pääasia, että oli hauska ilta, eikä sitä tarvii sen enempää ajatella.

Kiva, kun kirjottelen tätä mun treffailujuttuani nyt tänne näin julkisesti. Pitää vaan toivoo, ettei kukaan keneen mun kirjotukset liittyy niin eksy lukemaan näitä :D

Itselleni tuli mieleen tässä, kun oon siis tällainen ikuinen vauvahullu, että entä jos mä en oikeesti ees oo haluumassa poikaystävää? Eihän mulla oo oikeestaan koskaan ollu, enkä aikasemmin niin kaivannutkaan, kun oon pärjännyt hyvin yksin. Mutta jos tää uusi asia et sellanen olis kiva saada, johtuiskin siitä, että jos haluan vielä joskus vauvan? Ja koska kukaan ei anna mulle lupaa enää hankkia vauvaa. Ja tosiaan, en missään nimessä enää koskaan alkaisikaan yksin sellaiseen! Niin, että jos mietin sisimmässäni että pitää saada vakituinen suhde, ja sit ehkä naimisiin ja noin, niin että ehkä sit mulla olis vielä joskus oikeus vauvaan? Tästäkin kuvasta huomaa että olisi paikka vielä yhdelle lapselle :D

Ja näin 'hienosti' mä muokkasin itseni tohon ylimääräiseen lokeroon :D Mulla ei tosiaan oo mitään kuvanmuokkaus taitoja, mut ei kai se oo niin justiinsa.

Oon huomannu että täällä on välillä joinain päivinä ollut paljon lukijoita, mua vähän ihmetyttää miten se on mahdollista. Jättäkää vaan kommenttia jos tuntuu, mun täytyy vain hyväksyä ne ennen julkistamista, mutta olis kiva tietää miten ihmeessä ootte eksynyt tänne mun blogiin?

Oma ensimmäinen ajatus siitä kun huomasin että yks päivä oli käynyt täällä 1400 kävijää oli että o-ou, täytyy alkaa miettii enemmän mitä kirjottaa ja ehkä sensuroida ja karsia juttuja, mitä muuten kirjoittaisi, jos kirjottaisi omaa päiväkirjaa, niin kuin ennenvanhaan.

Tää kuva on netistä, mut musta tää on ihana. 

Vaikka molemmat on tyttöjä, mut jos ajattelis et toinen olis poika.