28.12.2014

Millon viimeks oon koskettanu miestä? Säälittävää :D

Olis varmaan ajankohtaisempaa kirjoittaa Joulusta, mutta teen sen myöhemmin, kun on enemmän fiilistä kaivella kuviakin esille.

Mietin tässä (taas vaihteeksi) mun säälittävää mieselämääni. Ja oikeesti nyt jos jollain on tätä säälittävämpi, niin kertokaa siitä mulle, koska haluun tietää. Rehellisesti sanottuna en usko että kovinkaan moni on tässä yhtä surkea tapaus kun mä.

Millon viimeks mä oon ees koskettanu miestä? Ensimmäinen ajatus oli että varmaan sillon reilut 3v 3kk sitten, kun edellistä lastani tein. Tarkemman mietinnän tuloksena onneks löysin sen jälkeenkin muutamia tapauksia. En tietenkään laske poikalapsiin koskemista, koska oonhan mä nyt ainakin K:n ja kummipoikiini koskenut, ja varmaan jollain tapaa hipaissut lasteni kavereitakin tässä arkielämässä. Ja sen lisäks oon ehkä saattanut osua mun iskään jos oon vaikka ojentanut sille jotain. Mutta näiden lisäksi lista on tässä ja lista on lyhyt, kun huomioi että tää käsittää KAIKEN yli kolmen vuoden ajalta. En usko että tän lisäks edes miespuolinen kaupan kassa on osunut mun käteen, koska kyllä mä sellaisen harvinaisen tapahtuman muistaisin.

Listaan nää nyt viimeisimmästä lähtien.

1. Reilu viikko sitten näin tosi pitkästä aikaa serkkuani (poika, täysi-ikäinen, joten lasketaan sitten miehiin), kun se tuli käymään meillä kylässä, niin halasimme tervehdittäessä.

2. Viimeks kun palkkasin lapsenvahdin naapurista että pääsin vapaaillan viettoon, niin kaverin kaveri ojensi kätensä että nosti mut pystyyn kun kaaduin ja liukastuin ulkona. Sama tyyppi baarissakin ehkä tökkäsi mun käden sivua, kun olin ollut toiseen suuntaan muille juttelemassa, ja hän halusi sanoa mulle jotain.

3. Sitä edeltänyt vapaa-ilta kuukausia sitten, kun erehdyin menemään yksin lähiräkälään ja siellä joku säälittävä luuseri tuli mun viereen ihan lähelle yrittämään jotain. Eli valitettavasti se kyllä koski mua vaikken sitä silloin olisi halunnutkaan. Lipesin pian paikalta pois.
Nyt kun mietin, niin koska itsekin olen säälittävä luuseri, niin miksi en sit vaan olis voinut tutustua siihen ja vaikka yrittää sit siitä ottaa mulle poikaystävää. Kun tuskin muitakaan oikein saa, niin kai se olis parempi näin kuivan aikakauden jälkeen jo ottaa ihan kuka tahansa mielummin kun että olisi kokonaan ilman.

4. Tän vuoden aikana oon käynyt lääkärissä pitkäaikaisen flunssan takia. Hoitaja joka tutki mua oli mies. Ei se suoranaisesti ollut kosketusta, mutta koski se muhun ainakin sen ison jäätelötikun (kun katsoi kurkkua), korvalaitteen ja sen piikin millä otti sormesta verta, niin niiden välityksellä.

5. Noin vuosi sitten satutin toisen kylkeni kun tipuin tuolilta ja se oli melkein puoli vuotta kipeä. Se ensimmäinen lääkäri oli kyllä nainen kuka tunnusteli ja paineli ja tutki sitä. Mutta myöhemmin kun sitä ultrattiin niin se lääkäri oli mies. Ei sekään kyllä muhun koskenut, kuin vain sen laitteen välityksellä, mutta tämä on kyllä silti ollut kaikkein intiimein mieskokemus vuosiin, koska olin siinä niin vähissä vaatteissa.

Tässä luultavasti joka ainoa kosketukseni miehiin melkein 3v4kk:n aikana. Ei muistu mieleen että olisin ketään miestä edes kätellyt.

Hmmm.. että kuka tässä on luuseri??? :D

Tää ei kyllä suinkaan oo mun omasta tahdosta näin, että olisi näin olematon mieselämä. Mutta en mä taida osata tehdä asian suhteen mitään. Tosiaan tää uuden vuoden toive/tavoite tulee olemaan mulle TODELLA vaikeaa toteuttaa.

18.12.2014

Uuden vuoden lupaus: Löytää mies!

Päätin jo nyt, että minkä uuden vuoden lupauksen annan itselleni. Vaikka tavallaan tää on nyt pari viikkoo etuajassa, mutta kun on jo päätetty niin se on, ja toivottavasti myös tulee pitämään. Kyseessä on kuitenkin vain yksi lupaus, vaikkei tosiaan mikään pieni ja mitätön.

Ei oo kivaa ajatella näin, mut musta tuntuu että tää vuosi oli surkein vuosi ikinä mun elämässä. En tiiä kannattaako odottaa ens vuodeltakaan yhtään mitään, mut päätin että yritän kuitenkin parhaani.
Ja sit kun aloin ajatella et miks ihmeessä tää on mun surkein vuosi, en ees keksi siihen mitään järkevää selitystä. Ei mulle oo käyny lähipiiriin mitään överisurkeeta, kun miettii että joiltain kuolee läheisiä, eroaa, saa keskenmenoja, tai on vakavia sairauksia. Ei mulla olis mitään syytä siis valittaa edes. Mutta siis sillä tavalla et oikeestaan ihan koko vuoden oon ollut niin surumielinen ja masentunut, ja varmaan sit myös yksinäisempi kun ikinä. Tai oonhan mä tässä jo kauan ollut yksinäinen, mutta ehkä oon tässä vaiheessa jo niin kyllästynyt olemaan yksin ja siks tää tuntuu pahemmalta kun joitain vuosia aikasemmin, ja koska tähän haluaisin jo muutoksen, muttei oo saanu sellasta.

Toki D on ollut melko hankala, ja on vaivannut sekin kun tuntuu että K:stakin ehkä vaan etenee koko ajan.. Mutta se kuuluu varmaan ikään, että kun on isompi niin ei halua tulla äitin mukana enää oikein minnekään. Ja en myöskään pidä meidän kodista, koska se on aina liian sotkunen. Mua ei ees sotkut paljon haittaa, enkä oikeestaan ees muista millon olisin mitään pölyjä pyyhkinyt, mut se mua häiritsee kun ei siivota omia jälkiä. Vaikka opetan lapsia joka päivä koko ajan samoilla ohjeilla, niin ne ei jää päähän. Maailman parhaimmat ja ehkä aika helpotkin säännöt on ne että yhdet lelut kerrallaan, eli siivotaan edelliset pois ennenkun alottaa uuden leikin, ja että roskat suoraan roskiin eikä jätetä pöydälle tai lattialle mun siivottavaks. Ehkä tää kotikin olis ihan hyvä koti jos noita kahta sääntöö noudatettais. Etenkin koska niin paljon aikaa vietän täällä, niin olis hyvä että täällä viihtyykin. Mutta neljän seinän sisällä kaaoksen keskellä oon masistellu koko vuoden yksinäisyyttäni ja oman elämän puutetta. Oon keskittyny enemmän vaan tähän omaan surkeeseen oloon enkä mihinkään hyviin asioihin.
Eli lyhyesti sanottuna tää vuosi on ollu mun elämän kamalin vuosi niinkin vaatimattoman syyn takia kuin siks, että tänä vuonna yksinäisyys on vaivannu mua enemmän kun koskaan aikaisemmin.

Mitähän mä viime vuonna annoin Uuden Vuoden lupauksiksi? Joka tapauksessa uskon ettei mikään niistä toteutunut, vaan ennemminkin meni huonompaan suuntaan. Joten teen nyt vaan yhden lupauksen, vaikka se onkin joku maailman vaikein lupaus toteuttaa. Mutta ehkä se onkin ainoa asia mikä oikeestaan vois kääntää mun elämän hyväks..? Eli se lupaus on että ens vuonna etsin itselleni miehen!

Laitan tähän nyt listaa siitä millanen se kundi sais olla. Siis toiveitahan saa olla vaikka kuinka paljon, jos niistä on vaan valmis joustamaan. Hyvä olis että vaikka edes puolet näistä kävis siihen herra X:ään, niin ehkä sit meillä vois jotenkin natsata yhteenkin?

Eli vähän niinkun tällainen poni olis hakusessa. (Mulla on joku lapsellinen mielikuva ja ajattelen itseäni Pinkie Pienä :D) Mutta eikös me oltais aika söpö pari? :D Useimmat ehkä laittais tähän jonkun ihmisen kuvan. Mut mun mielestä tästäkin kuvasta tulee hyvin esille se minkä tyylinen, ainakin ulkoisesti, se vois olla. 





Mutta siihen mun listaan:


- Sillä on oltava lapsi tai lapsia. Ja mielellään näkee niitä enemmän kuin yhden päivän kuukaudessa tai vastaavaa. Ja tää siks, koska onhan lapsellisen ja lapsettoman elämät niin erilaisia, niin en usko että lapseton jaksais kauaa katsella meitä. Lapsellinen osaa ymmärtää mun elämää ja rajoitteita. Tai että se vähintään on tosi tosi tosi lapsirakas, jos ei oo omia lapsia.

- Tyylin on oltava rock-henkinen. Oikeanlaiset hiukset ja vaatetus (musta) on paljon tärkeämpää kuin komeus/hyvännäköisyys. Tosin söpöydestä plussaa tottakai. Eli hiukset ei mielellään lyhyet ja tavistyyliset, vaan pitkähköt tai pörröt.

- Joka harrastaa musiikkia jotenkin tai tykkää paljon musiikista. Luulen että sellainen kenen musiikkimaku on 'kaikki käy', olisi liian vääränlainen mulle. Jos radiosta tulee hyvä biisi, saa innostua ja laittaa kovemmalle, ja radiosta pitää tulla sen mielestä myös surkeita biisejä mitä ei mitenkään voi kuunnella vaan on pakko vaihtaa kanavaa. Mutta mielellään se musiikki ei oo räppiä mistä se diggaa, mut ei tarvii olla myöskään samaa kun mun (pop rock ja glam rock), miehen musiikkimaku voi luonnollisesti olla raskaampaa.

- Mua pidempi, mutta siihen ei paljon vaaditakaan :D

- Täysi-ikäinen tietenkin, mutta mielellään lähempänä kolmeakymmentä kuin neljääkymmentä.

- Ei viiksiä, eikä mielellään partaakaan, ainakaan isoa partaa.

- Ei isoa levitettyä korvareikää.

- Ei missään nimessä himo-urheilija!!! (oltais täysin eri maailmoista!)

- Ei liian fiksu, saa olla vähän hömppä ja vähän outo tapaus. Hyvä jos tykkää jostain oudosta, vaikkei oo tietenkään pakko tykätä samoista asioista mun kanssa. Sillä olis joku oma juttu.

- Sosiaalinen, puhelias, seurallinen, viihtyy ihmisten kanssa. Mulla vois olla vaikee olla jonkun ujon ja hiljaisen yksin viihtyvän kanssa. Koska onhan muutenkin tää mun tavoite saada itselleni seuraa ja sosiaalista elämää, ettei enää olisin näin yksinäistä.

- Aktiivinen yhteyden pidossa, vaikkei kuitenkaan koko ajan tarvii olla toistensa kanssa, saa olla yksityisyyttä ja omaa elämää. Mutta pitää olla kiinnostunut näkemään toista, tai edes kuulemaan usein toisen kuulumisia, ja tietty kertoilla omista päivistäänkin vaikka ihan pieniäkin asioita.

- Ei ärsytä mua eläinten syömisellä. Saa syödä itse (koska muuten voi olla etten koskaan löydä ketään), muttei kiusaa ja arvostele sillä kun me ei syödä.

- Ei rasisti, mielellään minkään asian suhteen.

- Suomalainen/suomalaissyntyinen, koska en halua kielimuuria vaikeuttamaan sosiaalisuutta(ni).

- Ei polta (ainakaan paljon).

- Ei biletä koko ajan, mutta joskus mielellään juhlii ihmisten ilmoillakin.

- Tykkää myös olla rauhassa kotona, esim. katella leffoja.

- Ei liian itsekäs ja oman edun tavoittelija.

- Mieluiten kaksonen, leijona, oinas tai jousimies, ei skorpioni.

- Sellainen joka tykkää musta omana outona itsenäni :)

- Kaikkein tärkeintä on tietenkin se, että se on sellainen mies jonka silmissä mä olisin jollain tapaa upea ja ihana, eikä niin, että se ajattelis, että tyydyn tohon kun en parempaakaan saanut. Ja että mä olisin luonnollisesti myös samaa mieltä siitä.

Tässä on nyt pitkä ja aika vaativa lista. Kuitenkin huomaa ettei mulle ole merkitystä millään koulutuksella, työpaikalla, miten menestynyt on ja ns. sosiaalisella luokalla (jos se niin sanotaan..?).
Ja toki tiedostan itsenikin että millanen olen, niin en vois muiltakaan vaatia liikoja. Oon kyllä paljon miettinyt että koska mä oon tällanen kun oon, eli suomeks sanottuna outo ja erikoinen, niin mä en varmasti kuulu kenenkään unelmien naisen listaan miltään piirteeltäni. Joskus B:n tanssissakin joku tyttö tuli tunnin alkua odotellessa sanomaan mulle kun ensin oli katsellut mua pitkään, että 'mä oon kuullu et sä oot aika persoonallinen', liekö sitten kotonaan ihmetellyt mua vanhemmilleen, jotka sitten on yrittänyt hienotunteisesti selittää millanen mä oon :D Pitäiskö tässä jotenkin normalisoitua itse, jotta joskus ehkä vois saada seurustelukumppanin..? Kun uskoisin että kyllä miehet mielummin haluaa tavallisen kauniin naisen, joka pukeutuu siististi tai 'hotisti' (mun mielestä siis tylsästi tai tyrkysti) kun tällaisen, jossa on kaikkea joko ihan liikaa, tai liian vähän. Vaikee tällasesta on kyllä miksikään klassiseksi kaunottareksi tai perusmassatyypiksi muuttua, en usko että viihtyisin itse sitten ollenkaan omassa itsessäni, mutta ehkä sitten joskus kelpaisin jollekin. Paitsi itsekin haluaisin mieluummin jonkun erikoisen, vähän omituisen ja tavallisuudesta poikkeavan miehen, enkä odota mitään perus-komistusta.

Ja vaikka jotkut eronneet ehkä sanoo et helpompaa olla yksin, joten tiiän ettei varmasti suhteet oo aina hyviä, mut haluaisin jopa piristäviä pikkuriitojakin, kunhan vaan ei tarviis riidellä ihan yksin. Nyt on kyllä niin tervetuloa suhteelle, sen hyville ja huonoillekin puolille. En tosiaan halua olla yksin koko loppuelämääni. Pakko jotain ehtiä kokemaan vielä tän elämän aikana. Mutta tosiaan onneks sain lapset ajoissa yksinäni, koska muuten vois olla että en koskaan olis tullu saamaan omaa perhettä, jos olisin jääny odottelemaan et millon tapaan jonkun miehen, kuka vois haluta olla mun kanssa.

Toivon nyt kovasti, ettei mun olis tarkotettu olla koko elämääni ihan yksin. Oon usein ajatellut ja ehkä tyytynyt kohtalooni, ettei kaikille ole sitä oikeeta, ja että mä nyt satun olemaan yks niistä. Olis niin ihanaa kyllä jos joskus saisin huomata että oon ollut väärässä tässä asiassa. Ehkäpä vihdoin ensi vuonna tapaan ekaa kertaa elämässäni jonkun kuka olisi ihan tosissaan mun kanssa.
Ainakin ensi vuodelle on nyt uudet suunnitelmat ja kovat toiveet, pakko päästä vähintään kerran kuukaudessa treffeille ja loppujen lopuksi alkaa ehkä jopa seurustelemaan
-ensimmäistä kertaa elämässäni!


9.12.2014

"Mä haluun iskän!"


Voi vitsit, tänään tää sit tapahtui, mitä oon jo kauan pelännytkin millon tää alkaa. K ei oo koskaan aikasemmin mulle suoraan sanonu että se haluaa iskän. Ei ikinä ennen, mutta tänään sitten sanoi niin. Onhan se jo 9v, mutta mä en oo silti valmis yhtään mihinkään.. siis puhumaan vaikeista aiheista. Tiedänhän mä, että se kaipaa sellasta, ja on mua tässä harmittanut lasteni puolesta kun en pysty tarjoamaan niille isiä. Mutta se on kuitenkin asia mille mä en vaan voi mitään. On kyllä olo että oon tosi surkee äiti tän takia. K oli täällä kaverinsa kanssa ja kyselin niiltä tyttöystävätoiveista, kuka kelpais ja millanen sen pitäis olla. Kyselen tollasta usein, kun mua kiinnostaa, ja olisin kyllä avoin ideaan että sillä olis jo tavallaan tolleen leikkimielisesti ees tyttöystävä. Tiiän useempia ton ikäsiä keillä jo on tai on ollut. Mutta en saanut kyl mitään selvää vastausta tohon, joten tulin siihen tuloksiin ettei se vielä tyttöystävää kaipaa. En varmaan ikinä enää viitti alkaa kyselee niiden tyttöystävätoiveista, kun ajan samalla itseni siinä kiperään tilanteeseen niinkun nyttenhän se sano mulle että "no miks sä et hommaa poikaystävää, mä haluun iskän!". Eli itse olin tyhmä kun vein tietämättäni keskustelua tuohon suuntaan. Tietenkin sanoin siihen että vaikka jos ikinä saisin poikaystävää niin ei se silti olis sen iskä. Koska eihän se olis. Mut silti kuulemma voisin sille joululahjaks hommata iskän. Mistä ihmeestä niitä saa, meenkö jostain kaupasta ostamaan? Mun mielestä lahjatoiveet on jo ollut isoja, tietokoneita, kännyköitä, tabletteja... ja arvelin että joskus tulee toiveeks mopot ja sit autot, mutta ettäkyllä se nyt sit heti pomppas kaikkein suurimpaan mahdolliseen (siis mahdottomaan!) toiveeseen! Voi apua... Ja mä oon niin huono äiti kun en tollasta perus-asiaa pysty antamaan.

Meillä tästä aiheesta kyseleminen on ollut varmaan aika vähäistä kenenkään lapsen osalta. Oon aina vastannut niin minimaalisesti kun voi. Aina niillä on ollu ihan pikkuisesta asti kaikissa kotileikeissä ja lelujen kanssa mukana isät ja suuressakin roolissa, vaikken oo tosielämässä antanutkaan sellasta mallia koskaan näille. Mutta tähän kuka on mun isä juttuun, on riittänyt se selitys että sitä ei vain ole. Oon selittänyt että joillain on vain yksi vanhempi, joillain ei oo äitiä, ja joillain on kaksikin, että perheitä on erilaisia. Meillä on aina ollut tällainen. Onhan ne siis kuitenkin koko meidän elämän ajan tottunut tällaiseen isättömään elämään, mut kai sitä sellasta silti jotenkin kaipaa. Ja musta tuntuu että K erityisesti, koska se asustaa ainoana poikana täällä tyttöjen keskellä. Ja varmasti ikäkin jo vaikuttaa asiaan. No, tää on yks asia mikä tulee varmasti loppuelämän olemaan jotenkin vaikea ja hankala asia. En osaa ees vastata mihinkään yhtään mitään.

Mun täytyy yrittää jotain, täytyy etsii joku ihan uus tyyppi mein elämään. Ens vuodeks hyvä Uuden Vuoden lupaus. Tosi tosi tosi hankala vaan toteuttaa! Mielelläni haluaisin jo ihan oikean poikaystävän kylläkin, joka jollain tapaa sit olis mein elämässä mukana, vaikkei tietenkään tarviis alkaa oikeesti isäks mun isättömille lapsille. Olisin nyt valmis sellaseen, ennen en ollut, siks musta tuntuukin että oon vasta tänä vuonna aikuistunu. Mutta vaikka oon tässä nyt tän vuoden ollutkin tälleen et haluaisin jonkun, niin miten mä oon edelleen ollut niin lapsellinen, että oon tässäkin koko ajan vaan miettinyt itseeni et olis kiva jos mulle saisin jonkun, mut en ollut ajatellu siinä mun lapsia juurikaan. Vaikka näistä kuitenkin aina joku koko ajan roikkuu mun mukana. Että nekin haluaa ehkä jonkun tyypin kenen kanssa hengailla..? Mut tää sit vaikeentaa asiaa vaan entisestään, kun mun ei tarvii löytää pelkästään mulle joku, vaan joku meille kaikille! En vaan usko, että mä osaisin ees kovinkaan hyvin alkaa leikkii mitään perhettä yhtäkkiä kenenkään tuntemattoman kanssa.

Tää on varmasti yks vaikeimpia asioita mun elämässä käsitellä ja yrittää keksii oikeeta keinoa mihinkään. Totuus tietty paras, enkä mä oo koskaan valehdellutkaan, mutta en kyllä oo oikeestaan koskaan kertonutkaan mitään, koska luulen että lapset on liian pieniä ymmärtämään. Ei mulla oo antaa mitään yhtä varmasti oikeeta tarinaa kerrottavaks. Koska en mä itsekään tiedä melkein mitään. Vitsi mun pää hajoo näistä asioista... voispa jotenkin muuttaa mennyttä, niin että olis sillon heti kun oli mahdollista niin selvittänyt kaiken, eikä vaan jättänyt kaiken selvittämättä. Pitäisi olla kokonainen perhe, edes kahden katon alla... 

7.12.2014

B:n joulukuvaukset



Mun ihana tyttö tykkää olla kameran edessä ja pyys että ottaisin siitä kuvia. Ja kun näki että mulla oli D:n kuva facessa kansikuvana, sanoi että mun pitää laittaa siihen sen kuva. Joten pidettiin omat kuvaukset. Yleensä muut lapset ei pysy kameran edessä tai pelleilee, mutta B tykkää että sitä kuvataan ja hymyilee ja poseeraa. Tässä nyt tätä kuvaussaldoa, ja melkein jokainen kuva mitä otin niin onnistui :)






6.12.2014

Sweet 16 ja vapauden kaipuu



- mun pärstä, noin 16 wee -
en oikeesti osaa ottaa muuta kun aina tän saman ilmeen


En mä sit onnistunu tossa positiivisessa ajattelussa ollenkaan, voi kissa.. Mikähän siinä on niin vaikeeta? Tänään mä vanhenin, oon taas/edelleen sen 16v. Viime yönä siivosin kolmeen asti, koska ajattelin etten haluais tänään motkottaa sotkusta eli se asia oli ihan ok. Ja se, että olin valmistautunut täysin siihen että en oo bilettämässä vaan kotona lasteni kanssa, ja olin tyytyväinenkin siihen ratkaisuun. Mulla tosin tais olla siinä joku taka-ajatus. Olisin halunnut että pääsisin sit ens viikonloppuna bilettämään. Mutta vaikken asiasta ees oo kysynyt että pääsiskö lapset viikonpäästä mummille ja ukille yölainaan, asia tuli ilmi jo muutenkin tänään, että turha toivo. Ei mun lapset, kaikki kolme kerralla, oo pääsemässä enää tän vuoden puolella yökylään. Mä oon jotenkin niin kiltti, että mä en ees uskalla pyytää ja kysyä hoitoa ellei oo ihan pakko, tai että jos musta tuntuu ettei mein porukat oo vastaanottavalla tuulella. Kuuntelen siis niiden fiiliksiä, että jos kuulostaa väsyneeltä tai jotain niin tietenkään en ees kysy. Haluan että sit kun mun lapset on siellä, niin ne pitää niitä mielellään eikä pakosta tai koska ei viitsiny kieltäytyä vaikkei olis jaksanut. Sit kun ton sain selville että turha kuvitellakaan mulle mitään vapauksia lähiaikoina, niin oma fiilis laski tietenkin alas, ja siellä se on edelleen. Olis niin ihanaa jos olis jotain mitä odottaa, jotain erilaista ja vähän vastuuttomampaa, jotain omaa. Mutta kun ei niin ei. Ehkä mä jossain vaiheessa ens vuonna pääsen vähän elää omaakin elämää. Toivon niin. En tiiä kuinka monella kotiäideistä on näin, mut mustahan tuntuu että mua itseäni ei edes oo, mä oon vaan lasteni äiti. Ja haluaisin paljon että sen lisäks mulla olis muukin oma elämä. Netissä ehkä on, ainakin siellä on ihmisiä keiden kanssa jutella. Mutta ihan oikeassa elämässä.

Kyllä mulla vähän luxusta oli. Kävin tuttavan kanssa leffassa katsoo Salkkarit leffan. Hengähdystauko lapsista samalla. Ja tänään äiti oli meillä hetken, pääsin käymään yksin kaupassa, hakemassa varastosta joulujutut, ja postissa. Kyllä se on aina vähän helpottavaa kun ei tarvii pikku kiukkupussia huudattaa ja pukee joka pikkureissua varten ja ottaa vähintään kahta lasta mukaan. Luulen kyllä että monelle äidille tällainen olisi ihan arkea eikä niin luxusta. Mut totaali-yksinhuoltajille se on luxusta. Silti odotin enemmän, mulla oli toive että voisin silti vähän jälkikäteen mennä ulos tapaamaan kavereita tai jotain. No ehkä mä joskus ens vuonna pääsen vähän ulos, ja etsin sieltä itselleni miehen :D



Joka vuosi joulun aikaan tää pääsee esille. :)
Ihan ite pikkukätösin lapsena tein näin söpön ja viattoman tontun. :D


Pidettiin sitten ihan omassa porukassa pikkujoulut, laitettiin tonttuja ja muita seinille ja koottiin ja koristeltiin tekokuuset, leivottiin pipareita, ja annoin lapsille pikkulahjat. Ei ne kyllä silti tuntunut yhtään pikkujouluilta. No tiskaaminenhan ei oo kivaa, ja kun tiskaan ja siivoon mein työstä aiheutuneet sotkut (plus kaatuneet maitomukit ja lattialle pissatut pissat), ja samalla mielessä muhii et höh kun en voi päästä lähiaikoina vapaalle... niin ei se ollu sellanen hyvä joulufiilis. Ja K ei osanut kai arvostaa tällaista juurikaan, se keskittyi pelaamiseen tietokoneella, kännykällä, tabletilla... B ainakin koristeli ihan mielellään, ja D myös siinä perässä. Ehkä olisi pitänyt pakottaa itsensä edes laulamaan joululauluja niin jos olis vähän fiilistä tullut.










..ja kappas! Taas mulla sama ilme :D

D:hän oli K:n synttärien aikoihin pari yötä mummin ja ukin luona, ja sitten lähiaikoina B:kin halusi. Huomenna ehkä K pääsee. Yritin kyllä että eiiiii, ei sen tarvii tulla.. Koska haluun mielummin kaikki kun vaan yhden. Toki oon tästä kaikesta kiitollinen, mutta entäs MINÄ??? Entä se mun hyöty? Ehkä siitä oli sillon hyötyä että D:stä sain vapaata, koska se oli jotenkin kuluttanut mua niin loppuun sillä hetkellä, mutta kyllä mä kaikkein mieluiten haluaisin että kaikki olisi kerralla jotta mullekin siitä tulisi hyöty. Oonko mä tässä itsekäs? Mut mun mielestä mun vapaus on kuitenkin tärkein, koska mun jaksaminen on tän perheen kannalta niin tärkeää. K saa olla ilman siskoja koulussa ja pihalla kavereiden kanssa ja missä lie, ja B saa olla kerhossa ja tanssissa, ja D nyt muutenkin vaatii multa eniten huomiota. Toki ymmärrän kun mummi ja ukki ehkä haluaa viettää niiden kanssa kahdenkeskistäkin aikaa, koska D vie muuten kaiken huomion muilta, ja että niille on helpompaa ottaa vaan yksi. Mutta silti, mä haluan sen hyödyn! Tosi monesti oon sanonutkin että ei näin, kun haluan kaikki samaan aikaan -kaikki tai ei kukaan. Mutta joskus suostun ja sit inhottaa kun 'mun vuoro' menee ilman mitään hyötyä mulle. Sitten pitää ties kuin kauan odottaa että mulla olis seuraava mahdollisuus vapaaseen. Ehkä mä oikeesti tästä lähtien oon vaan tiukkana että kukaan ei mee yöks jos kaikki ei mee, mun on tärkeetä saada elää myös omaa elämää. Yrittää vielä hankkia sellanen ennenkun on liian myöhäistä.

Mun vanhemmillahan ei ollut koskaan vapaata meistä, ei mummot ottanu meitä kaikkia kolmea kerralla. Joskus ne siitä mainitseekin. Vähän sillä vaikutteilla ettei heidänkään tarviis auttaa kun heitä ei oo autettu. Ja ettei hekään oo koskaan käynyt missään (eli ei kai sitä omaa elämää?), mutta musta se on eri asia, niillä on ollut toisensa, mä oon yksin. Miljoona kertaa oon kuvitellut ja haaveillut millasta olis hengailla yhdessä jonkun kanssa vaikka iltaisin kun lapset on käyny nukkuu. Mä vaan yksin tylsänä jotain yritän keksiä, ja puhumatta kun en yksin höpise, mut niillä on koko ajan ollut siinä joku toinen kenestä on seuraa ja juttelukaveriksi. Onneks nää on kuitenkin auttanut mua lasteni kanssa, oon kaikesta avusta silti kiitollinen. Mutta ehkä se on tässä kun on ainoostaan nää yhdet ketkä auttaa, mun porukat, niin silti siinä ei oo mulle tarpeeks. Jos olis toinenkin paikka, eli tuplasti enemmän ehkä apuja niin se vois olla jo hyvä.

Inhottavaa aina masennella. Yksin mä oon tällanen. Aina kun oon muiden ihmisten seurassa, oon omasta mielestäni paljon ihanampi, oon enemmän oma itseni niinkun olin ennen. Valitettavasti voin niin harvoin olla se positiivinen, iloinen ja pirteä minä. Varmaan tälleen blogissa vaikutan just siltä vääränlaiselta - koska ainahan mä oon yksin kun kirjotan, ja yleensä haluaa kirjottaa eniten ylös just näitä mieltä painavia asioita. Jonkinlainen purkautumiskeino.

Pitäis olla nyt tällanen fiilis..


... mutta mun olo on lähinnä tällanen.



1.12.2014

Joulufiilis

Miten mulla alkokin soimaan päässä Munamiehen Pomppufiilis, mutta sanoilla 'minulla on joulufiilis'. Siihen voiskin muuten jotkut fiksut lapset keksiä uudet jouluaiheiset sanat niin olis kiva biisi nyt laulella.
Joulukuun ensimmäinen päivä. Ensimmäiset luukut avattu. Mein perheessähän on 4 ihmistä, mutta meillä taitaa olla kalentereita.. ööö... 9 kpl. Mulla on vaan yks Monster High suklaakalenteri. K halus tänä vuonna Kinder kalenterin mielummin kun mitään lelukalenteria, ja sen lisäks sillä on tavallinen angry birds suklaakalenteri. B:lla ja D:lä on yhteisenä muumi-lelukalenteri, ja B:lla isojen suklaiden my little pony kalenteri, ja pienempien suklaiden tavallinen poni kalenteri. D:llä on tavallinen poni ja sofia -kalenterit. Ja sit on yks ilmainen kuvakalenteri. No, mä taisin vähän liikaa näitä nyt hankkia. Kun 2-vuotiaskin saa nyt kaks suklaata joka päivä.. Mä oon aina tykänny joulusta, muilta osin paitsi tietenkään liharuuan suhteen. Ja vaikka joulu on kaupallinen ja kaikkee mahdollista, niin musta se on ihanaa, ja musta on tosi kivaa antaa lahjoja, etenkin lapsille, mutta vähän muillekin.

Vielä ei olla laiteltu joulukoristeita, niitä laitellaan sit kun pidetään tälleen keskenämme omat pikkujoulut. Lahjoja mulla on jo hirveesti. Mutta en tiiä kauan mun lapset uskoo pukkiin, tai uskooko ollenkaan, koska kaikki lahjathan mä joudun ostaa niin että ne on mukana, kyllä ne näkee mitä mä ostan, en mä oikein salassa pysty, paitsi ne mitä tilaan netistä ja avaan paketin vasta sit kun lapset nukkuu. Oon kyllä niille kertonut et tärkeille ihmisille voi ostaa yhdet lahjat, ja muut on pukilta. Että niiden pakettien joukossa mitä ne jouluna sitten saa on yksi paketti multa (todellisuudessa varmaan 20) ja muut joulupukilta, mutten kerro mikä se lahja on mikä olis multa. Että tällä tavallaan voi vähän selittää sitä jos ne muistaa nähneensä mun ostaneen jonkun lahjan, mut mitäs sit jos jouluna ne muistaakin joka lahjasta että ton äiti osti sillon joskus kaupasta.

En saanut otettua mitään hyviä joulukorttikuvia tänä vuonna ollenkaan. Kun pari päivää oli hyvin lunta ja halusin ulkona ottaa kuvia niin eihän se K tullu meidän kanssa ulos, ei se tuu melkein koskaan mein kanssa enää minnekään... Joten siellähän sain sit kuvia pelkästään tytöistä. Vähän harmi, yleensä oon joka vuosi ottanu jotain jouluisia kuvia mun lapsista. Pitää sit yrittää jos sit pikkujouluissa saisin kaikki ees jouluisiin asuihin ja kaikki kolme samaan kuvaan.

Ajattelin yrittää olla positiivinen koko joulukuun ajan. Esim. viime vuonna varmasti mua paljon masensi yksinäisyys. Kuten on nyt tänä vuonna koko ajan masentanutkin. Se on kuitenkin asia mille en välttämättä hirveesti voi mitään, en mä voi väkisin etsiä mitään suhteita tai uusia bestiksiä. Pitää yrittää ajatella että on mulla ainakin mun lapset, ja se on tärkeintä. Ne sentään on joka päivä mun kanssa. Että vaikka varmasti synttäripäivänäkin tulee mieleen et aikun olis bilettämässä kavereiden kanssa, niin pitää miettiä et enpä oo ainakaan täysin yksin kun on lapset. Lapset ja facebook saa luvan riittää mulle. Pitää olla tyytyväinen siihen mitä on eikä aina miettiä vaan sellaisia mitä puuttuu.

Mun joulukuusi sinä vuonna kun asuin ekaa kertaa yksin omassa kämpässä. Teinikuusi selvästikin; siellä roikkuu stingejä ja on kruunu ja ballerina-Barbie :D Huono kuva, kun otin kameralla valokuvasta kuvan.